Välittämisen osoittamisesta

Jos ystävällänne, tutullanne tai ihan vaan vaikka työkaverillanne on vaikea hetki/tapahtuma elämässä ja välitätte siitä, niin ilmaiskaa jollain tavoin, että tiedätte asian olemassaolosta ja että olette pahoillanne. Se riittää jo tosi pitkälle. Älkää ajatelko, että ignooraaminen on paras keino, että "ei se kuitenkaan halua, että mä sanon asiasta jotain". Älkää myöskään ruvetko kauhistelemaan tilannetta, se ei vjittu helpota kenenkään oloa, jonka siinä tilanteessa on kuitenkin oltava, se lähinnä vaan lisää ahdistusta.

Olen jotenkin nyt vain taas viime aikoina ihmetellyt ihmisten käytöstä vaikeissa tilanteissa, lähinnä suhteessa tähän meikäläiseen hieman rankkaan elämäntilanteeseen: viimeksi eilen olin melki koko illan seurueessa, jossa kaikki tiesivät äitini tilanteen, mutta KUKAAN ei sivunnut edes aihetta, katsoivat minua vain sillai vähän varoen. Se on vähän niinkuin yrittäisi olla huomaamatta norsua yksiössä, "ei täällä mitään ole, eihän ole?". Vaikka tiiän, että he eivät vain luultavasti tienneet, miten asiaa lähestyä, niin silti tuli sellainen olo, että eivät taida oikeen välittää tippaakaan.
Toinen "ihana" ihmisryhmä ovat nämä äidin tuttavat, vanhemmat ihmiset, jotka alkavat suureen ääneen päivitellä, että "voi kamala, voi kamala", onpa sinulle nyt annettu suhteettoman paljon kannettavaa, ja voivoi, miten sun veljes nyt käy ja kuinka sinä nyt sitten jaksat". Vjittu. Ei helpota oloa, sillä A) tää on nyt sellainen tilanne, josta on selvittävä ja joka on elettävä, ei ole vaihtoehtoja, B) ei kamalasti auta tsemppaamaan se, kun tilannetta kauhistellaan, alan itsekin miettimään, että ei piru, olenko mä väärässä kun musta välillä tuntuu, että kyllä tää tästä? C) Tää on kuitenkin niin luonnollinen osa elämää kuin syntyminen ja kasvaminen, on aika luonnollista, että kun tarpeeksi tulee ikää itselle, niin on luovuttava vanhemmistaan/tuettava vanhempiaan. JA MÄ HALUAISIN USKOA, ETTÄ PYSTYN JA SELVIÄN TÄSTÄ. JA ETTÄ ELÄMÄSSÄ TULEE MINULLEKIN VIELÄ SELLAISIA HETKIÄ, ETTÄ TUNTUU IHAN VAAN HYVÄLLE JA IHANALLE JA MUKAVALLE JA ILOISELLE.

edit: Mun lähimmät työkaverit ovat osanneet suhtautua tähän tilanteeseen aivan mahtavasti: ovat kyselleet suoraan, että miten äitee, ja sitten kuunnelleet jos minulla on ollut tarvetta kertoa. Muuten ovatkin sitten kohdelleet minua kuten normaalisti. Ah, ihanuus, sillä silloin pääsee välillä unohtumaan arjen normaaliuteen ja se tekee hyvää. Sellainen jonkin sortin säälivä tai pelokas asenne vain muistuttaa koko ajan, että ai niin, jokin asia on tosiaan aika pielessä