Takapakkia

On loman jälkeen ollut vähän vaikeuksia sopeutua arkielämään ja töihin... Vanhoja pelkoja noussut pintaan, samoin kaikenlaiset ahdistusta aiheuttavat ajatukset. Noh, edistystä on, että saan tänne tämän asian kirjoitettua, sillä viime viikolla en varmaan ois halunnu tai pystynyt, tuntuu vaan sen verran vaikeelta kohdata nää omat vanhat demonit taas. Pelottaa, että mitä jos se alamäki alkaa taas, ja mitä jos mä joudun taas tsemppaamaan terapian avulla monta vuotta. Itkettää, olen pettynyt itseeni, enkä jaksais tätä nyt enää. Harmittaa, sillä nää mun pelot on niin pöhköjä, että ei järjellisesti tunnu yhtään fiksulta tuhlata aikaa ja energiaa niihin... Mutta minkäs teet, ko ne popahtaa päähän takas.

Kun olen tätä yrittänyt selvittää, että mistä kaikki nää ikävät fiilikset johtuu, niin perimmäiseksi syyksi minä näen sen, että usko itseeni on tosi heikolla just nyt, eikä ole helppoa parantaa uskoani itseeni, ko itestäni tuntuu että käyttäydyn/reagoin/ajattelen just nyt hölmösti. En usko että pärjään missään yksinkertaisimmassakaan asiassa, ja tuntuu että kaikki muut on jotenkin fiksumpia ja pärjäävämpiä ja "normaalimpia". Ihmisten seura jännittää, menen jotenkin vähän lukkoon, tai ainakin pelkään sitä. En tiiä, miksi se on niin pelottavaa se lukkoonmeneminen, kai mä jotenkin pelkään sitä, että mitä jos ihmiset näkee kuinka heikko ja outo mä oikeesti olen. Tai mitä jos mä vaan pelkään itse, että mä jotenkin hajoon.

Nyt tarttis saada uskoa takaisin. Uskoa siis siihen, että minä pärjään ja minä olen hyvä ja että minä olen ihan tarpeeksi vahva. Lomaa edeltävä itsevarmuus tuntuu ihan epätodelliselta...