Elämän kaikki värit tänä keväänä juu

terpat vaan. Onpas ollut kummallinen kevät... Vaikeuksia ex-miehekkeen kanssa (kai sitä tuoksi pitää kutsua nyt sit), sekava tila siitä mitä haluaa, sitten löytyi punaisen langan pää, ero, uusi ihastus ja nyt sitten viimeiseksi se, että äitee on vakavasti masentunut ja yritän saada häntä parhaillani sisään mielisairaalaan. Huh. Toi vika kuulostaa omassakin korvassa vähän keksityltä, mutta tjiisus, olisipa se. Homma lyhyesti: äitee on kyl valitellut oloaan vähäsen kevään mittaan, ja juossut terveyskeskuksessa, jossa hän on vain leimattu luulosairaaksi (vjittu!!!). Mä olen yrittänyt puhua joulusta asti, että menis terapiaan, kun selvästi mieltä painaa monikin ja hyvinkin vanha asia. Mutta ei hän ole mennyt. Onhan hän aiemmin ollut hieman masentunut, mutta on saanut siihen jotain lääkkeitä (joiden käyttöä ei sitten millään lailla seurattu, oujeeeee), ja luulin/luulimme, että asia alkaa siitä ehkä parantua. Noh, nyt sitten täti kävi täällä äiteen luona muista syistä viime viikonloppuna (äitee asuu siis noin 450 km päässä minusta ja tädistä) ja soitti minulle ja sanoi, että nyt on hätä: äitee on laihtunut tyyliin 10 kg joulun jälkeen, ei meinaa päästä sängystä aamuisin ylös ollenkaan ja on silloin hieman sekava, ruoka ei maistu oikeen, ja hän ei juurikaan tee yhtään mitään muuta kuin makoilee sohvalla/sängyllä. (Puhelimessa äitee on kuitenkin meidän molempien mielestä kuulostanut suht normaalilta) Ja sitten ihan selviä paniikkikohtauksia, käy ihan ylikierroksilla, tärisee välillä, välttelee ulosmenoa, yksin ei ainakaan suostu menemään yksin. Nyt sitten tällä viikolla äitee itse ehdotti, että hän haluaisi sairaalaan hoidettavaksi, että hän ei jaksa. Mä tulin tänne eilen, ja olen hieman järkyttynyt siitä mitä oli vastassa. Ja olen samaa mieltä: ei tässä muu auta kuin osastohoito, mä oon ihan avuton tässä tilanteessa, en minä hänen oloaan osaa parantaa. Tiedän, että minun olisi pitänyt jollain tavalla tajuta tää tilanne aikaisemmin, mutta en ole. Äitee ei ole missään vaiheessa pyytänyt apua minulta (mikä on tietty tyypillistä, äitee kuuluu sukupolveen, jonka mielestä ei saa olla vaivaksi, jne.). Nojoo, mutta kuten yksi kolleega sanoi: ei pidä miettiä mitä oisi pitänyt tehdä vaan tehdä nyt se mitä tarvitaan. Joo. Äiteen yks ystävä on viime aikoina käyttänyt äiteetä lääkärissä ja torstaina he kävivät hankkimassa äiteelle lähetteen mielisairaalan osastolle. Nyt tarvii sitten ootella, että jotain siellä mielisairaalassa tapahtuu, ajattelin mennä huomenaamulla sinne puhumaan, että jotain tarttis tapahtua ja äkkiä. Sillä äitee joko kuihtuu pois tai sitten sen ylikierroksilla oleva kroppa sanoo ittensä irti. Mun veli-raukkahan on äiteetä käyny tasaisin väliajoin tsekkaamassa ja tekemässä jopa ruokaa, mutta ei sitten osannut soittaa minulle tai kenellekään muulle ja kertoa huolistaan. Jep. Toukokuun lopulla toivottavasti molemmat muut mun perheenjäsenet on mielisairaalassa: äitee akuutisti ja veli intervallihoidossa (joka toistuu joka puoli vuosi, sillä lailla pidetään hänet "aisoissa" ja kunnossa, on kyl toiminut hyvin!)

Voi kiesus mikä tilanne. Toivon vain, että kohta alkaa homma toimimaan ja päästään hoitamaan äiteetä kuntoon. Masennuksesta mulle ei ole ollutkaan ennen kokemusta, skitsofreniasta ja paniikki/ahdistushäiriöstä "vain". Oma fiilis? Turta, huono, hieman ahdistunut. Siinä mennään. Mutta eilen illalla jo mietin, että maanantaina soitan myös johonkin ja varaan itelleni ajan terapiaan. Vaikka nyt olo on suht vahva, niin kyl se taas tietää että en mä osaa näitä asioita kuitenkaan käsitellä tarpeeksi itekseni ja kohta mäkin alan taas voimaan huonosti.

Elämä on. Taas.