Paha mieli

Tulin taas viikonlopuksi äidin kaupunkiin, olemaan äiteen kanssa teholla, missä hän vielä onpi. Viikko on mennyt suht reippaissa merkeissä, mutta tänne äiteen kotiin kun tuli taas yksin niin alakulo iski. Ja kaikenmaailman muutkin negatiiviset fiilikset.

On tosi yksinäinen olo. Sillä olenhan mä tässä tilanteessa ihan yksin, ei kukaan voi sitä muu toinen ymmärtää eikä kukaan voi tätä tilannetta jotenkin poistaa tai tehdä edes helpommaksi kuin mitä se on. Tää on nyt vaan elettävä. Samaan aikaan olen helvetin kateellinen ihmisille, jotka eivät ole koskaan menettäneet ketään, ja jotka tänäkin hetkenä ovat elämässään jossain iloisina ja onnellisina, vailla huolen häivää. Niin joo, noh, onko sellaisia muuten edes? Noh, minä uskon että on heitä ja juuri nyt olen kovin kateellinen. Onpas aikuista:) Mutta olen aatellut, että parempi antaa eri tunteiden tulla ja elää niissä, rypemään ei kuitenkaan saa ruveta. Olen kateellinen myös heille, joilla on minun iässäni ja vanhempanakin terveet vanhemmat, ja jopa isovanhemmat. Vittu tätä meidän perhettä, vois nyt jokin asia mennä silleen keskimääräistä paremmin, eikä aina vaan huonosti tai keskimääräistä huonommin. Joo. Alakulo isolla A:lla.

Lounaalla tänään sanoin hyvälle työkaverilleni, että tulevaisuudelta ja vanhenemiselta toivon sitä, että en tulisi katkeraksi. Katkerana on rankkaa elää ja se pilaa jo eletyn elämän jotenkin.

Mä toivon, että voisin olla omassa kodissa ensi viikonlopun. Mietin just, että oon kuukauden sisällä jo neljättä kertaa tässä kaupungissa. Viimeksi olen ollut viikonlopun kotona enkä täällä joskus ennen vappua. Haluan, että minun ei tarvitsisi viikkoon huolehtia yhtään mistään, että mitään uutta ikävää tai suurta muutosta ei tulisi.