Matkalla kohti etelää taas, yllättävän hyvin toimii tuo mokkulasysteemi junassa. Olin äiteen luona sairaalassa eilen ja tänään. Eilen oli itkupäivä, mua itketti matkalla pohjosempaan, ja sitten äitee rupes itkemään, kun mut näki, ja sitten mä taas itkin… Illallaki ko kävin lenkillä, niin itkin (kokeilkaapa juoksemista samalla, kun itkee... Yllättävän raskasta :)). Ei mitään akuuttia syytä, mutta kai nää asiat koko ajan enemmän uppoaa tajuntaan, ja itseni tuntien on parempi pillittää silloin kun pillityttää, muuten jää ongelmat muhimaan. Tänään olikin sitten kaikin puolin jotenkin kevyempi olo, ehkä jotenkin alkanut tilanne sulautua osaksi todellisuutta, eikä se vain enää ole sellainen epätodellinen kauhukuva. Äitee on paljon pirteämpi kuin alkuviikosta, mutta se hengitys ei ole parantunut. Juttelin pitkään myös lääkärin kanssa tänään, ja se aina jotenkin rauhoittaa, vaikka ei heillä mitään tuloksia ole vieläkään. Kyseessä voi kuulemma olla sellainen harvinainen jonkun sortin keskushermostouniapnea, jolloin potilas nukahtaessaan ”unohtaa” hengittää tarpeeksi tiheään à hiilidioksidipitoisuus nousee ja taju menee kankaalle. Oli sillä syndroomalla jokin hieno nimikin, mutta en muista tarkalleen mikä se oli, pitänee selvittää. Potilaita on äiteen asuinläänissä tyyliin kolme. Eikä sitä tautia voi testeillä selvittää, vaan on vain poissuljettava ensin kaikki muut mahdollisuudet ja sitten voidaan vasta vetää se johtopäätös, että tämä se tauti kuulemma on. Kyllä siinä taitaa niin mennä, ettei äitee kokonaan pääse hengityskoneesta irti koskaan enää, mutta kuulemma senkin kanssa oppii elämään ja voi elää sairaalan ulkopuolella. Jännä, kun tuo vaihtoehto tuntui aikaisemmin ihan hirveältä, mutta nyt tuntuu siltä, että ehkä tosiaan me ja erityisesti äitee voi osata elää sen kanssa. Ihminen tosiaan tottuu kyl vaikka mihin. Nyt äiteen pitäis vaan opetella syömään ja juomaan se kaula-avanteen ja hengityskoneen kanssa, ja lisätä lihaskuntoa, seistä ja istua tuolilla, jne. Elämä on tai jotain, on sitä vieläkin pahempia juttuja olemassa. Ihaninta on nyt vain se, että hän ei ole kuolemassa just nyt ja heti. Ja ihanaa, kun hän jaksoi kommunikoida eilen mun kanssa jopa neljä tuntia, kun siellä sairaalassa olin. Kyllä me ollaan äiteen kans tosi läheisiä, vaikka ei se siltä aina tunnukaan. Ja tuli sellainen olo, että ihan oikeita asioita mä oon äiteen suhteen tehny, vaikka välillä on ollut morkkis, kun ollaan tapeltu tai siitä kun en ole käynyt kovin usein kylässä. Se fiilis pitää muistaa.
Mun veli on yllättänyt kaikki sillä, kuinka hienosti hän on jaksanut tämän todella ahdistavan tilanteen: hän kävi jopa itsekseen äiteetä moikkaamassa torstaina, ja se on jotain se, ottaen huomioon, että aluksi hän ei halunnut tulla sinne edes minun kanssani. Ja kovasti hän huolehtii siitä, että muistan maksaa äiteen laskut, jne. Ja lauantaina hän soitteli minulle ja sanoi napakasti, että haluaa nähdä mut ja äiteen sunnuntaina. Eipä ole ennen sellaista tapahtunut. Ja jo se, että hän soitta minulle, on aika hienoa, eipä ole ennen tapahtunut.
Niin. Ja mulla on tänään synttärit, onnea mulle vaan :). Enpä ole niitä hirveesti ehtinyt kelailemaan, mutta tuntuuhan tämä päivä taas omalla tavallaan erityiseltä kuten synttärit mulla aina. Lahjakin taitaa tulla tänään illalla, KultaMussukan muodossa :)
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar