Ikävä

Äitiä. Tuntuu pahalta kun käy mielessä, että minäpä soitan hänelle ja tajuaa samalla sekunnilla, että en voikaan. Äitee kun ei voi nyt puhua kun on siinä hengityskoneessa. Voin toki soittaa teholle, ja jutella hänen hoitajansa kanssa, mutta se ei ole sama. Ja mietin: tämä on nyt harjoittelua itsenäisyyteen, luopumisen aloittamista. Ei sitä luopumista ole pakko heti nyt kokonaan tehdä, sillä äiteehän on elossa ja sillai, mutta joku päivä se tulee kuitenkin eteen, ja jotenkin tuntuu hyvältä ajatukselta jos vähäsen pystyis tekemään sitä luopumista pienin askelin. En tiiä onko tuossa mitään järkeä, mutta eipä tarvii ollakaan. Mutta ikävä on, eikä sille mahda mitään.