Uusia mutkia matkaan

... Äitee on sitten ollut teho-osastolla hoidossa viime ti-ke-yöstä asti... Ehdin siis yhden päivän ja yhden yön olla rauhassa kotona. Sitten tuli soitto klo 4 yöllä, että nyt äitee on löydetty osastolta tajuttomana ja viety teholle. Kun yhdistivät puhelun teholle, he siellä eivät osanneet sanoa, miten tilanteessa kävisi, eivät edelleenkään saaneet kontaktia äitiin. Lähdin aamukoneella takaisin äiteen kaupunkiin ja teholle. Matkan aikana äitee oli stabiloitunut hengityskoneessa sen verran, että osattiin sanoa, että ei hän nyt kuole heti. Äitee ei voinut puhua se tuubi suussaan ja oli muutenkin vain niin väsyneen oloinen, että hän vain makasi siinä. Ja minä istuin vieressä, luin kirjaa. Sitten tuli vielä komplikaationa keuhkokuume, joka ymmärtääkseni tuossa tilassa voi olla tappava. Yhden illan ehdin siinä jo ajatella, että tää oli sitten nyt tässä, kun ei meinannu antibiootit auttaa ollenkaan. Pelotti ihan saatanasti. Sitten tauti lähtikin taittumaan, ja nyt äitee on piristynyt päivä päivältä, kommunikoi osoittamalla kirjaimia ja mä kirjoitan sen mukaan, tai sitten välillä jaksaa kirjoittaa itse. Ei vain vieläkään hengitä tarpeeksi hyvin itse, tänään tehtiin kaulaan avanne, jonka kautta äitee liitettiin hengityskoneeseen, se on vähemmän kivulias tapa kuin se, että on suun kautta tuubi. Lääkäreillä ei ole vieläkään diagnoosia, kyseessä on siis vissiin joku hyvinkin harvinainen tauti.

Mutta joo. Ei ollut äitee masennuksesta väsynyt, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että ei ollut tarpeeksi happea kropassa, eipä oo ihme. On hän jo useamman vuoden valitellut hengitystään/hengästymistään, mutta lääkärit eivät terveyskeskuksessa osanneet mitään löytää. Noh. Jos en oisi saanut äiteetä sinne mielisairaalan osastolle, hän olisi ollut kotona yksin ja kuollut.

Oon ehtinyt ajatella tämän menneen viikon aikana vaikka mitä kaikkea. Myös sitä, että olisiko äidin parempi kuolla vai elää loppuelämänsä hengityskoneen varassa? Hän kun ei halua olla muista riippuvainen. Nyt ei osata vielä sanoa, kuinka tässä käy, mutta pelkään pahoin (ja lääkärit ovat puhuneet samaan suuntaan), että kyseessä on jokin pitkäaikainen sairaus, ja että sitä tuskin pystytään parantamaan.

Joo. Mä olen nyt matkalla taas omaan kotiin, käyn vähän omassa arjessani, ja palaan sitten viikonloppuna äiteen luo. Oon aikas poikki. Mutta eletään päivä kerrallaan ja teen niin paljon kuin jaksan. Se riittää.

Olosuhteisiin nähden mä voin aika hyvin. Mulla näyttäis olevan maailman parhaan ex-Miehekkeen lisäksi maailman paras uusi mieskandidaatti :) Nimettäköön hänet vaikka nyt sitten KultaMussukaksi=KM. KM tuli mun seuraksi torstaina ja viipyi aina tähän päivään asti seuranani. Nostan hänelle hattua jaksamisesta ja olen ihmeissäni siitä, että rankasta tilanteesta huolimatta, meillä menee jollain tavalla tosi hyvin. Toivon, että se jatkuu ja ettei tämä soppa, jossa joudun uimaan, tuhoa rankkuudellaan tätä uuden suhteen nuppua. Minä tykkään hänestä ihan kauhiasti, ja tunne taitaa olla molemminpuolinen.

Pakko pärjätä.