Vaiva.

Tulipa tässä mieleen näin äiteen kanssa ollessa, niin yksi asia mikä kotona iskostettiin mieleen ja sieluun vähän liikaakin oli se, että ei saa olla "vieraille" (tarkoittaa käytännössä kaikkia "perus-perheen" ulkopuolelta) vaivaksi, että se on jotenkin hävettävää. Olen mä siitä päähäniskostumasta vähän päässyt irti, sillä tiedän, että kyllä ystävät ja muut tutut välillä jopa nauttivat siitä, että voivat minua jotenkin auttaa kun apua tarvitsen. Samalla laillahan minä tykkään auttaa läheisiä ihmisiä. Tietty siinä auttamisessa ja avun pyytämisessä sekä "vaivaamisessa" nyt joku raja on oltava, mutta sellaset pikkujutut ja vähän isommatkin kuuluu asiaan ja vähän niinkuin lähentävät ihmisiäkin. Valitettavasti kuitenkin välillä se vaivana olemisen tunne ponnahtaa taas minulla pinnalle... Silloin mulla menee jotenkin automaattisesti pakki päälle: henkisesti alan peräytyä "turvaan" siltä "alueelta" jossa olin "tarjonnut" itseäni ja minun heikkoja puoliani, vetäydyn jollain lailla kuoreeni ja puolustusasemiin. (tulipa lainausmerkkejä....ja kuullostipa jotenkin julkealtakin...:) no pointti ehkä kuitenkin selvä?). Taitaa siinä olla pelissä mukana jonkin sortin ylpeys... En tiiä tunnistaako tuota fiilistä kukaan, en osaa selittää sitä paremmin. Tunnen siis olevani jotenkin "heikoilla", jos ja kun tulee sellainen tunne että en ehkä olekaan ns. tervetullut vaiva. Myönnettäköön, että nämä mun fiilikset useinkin pohjautuvat ihan johonkin mielikuvituksen tuotteeseen tai väärinymmärrykseen, ja silloinkin useimmiten hiffaan sen itsekin, mutta yhtä kaikki se ei ole mukava fiilis. Mutta meneehän sekin sitten aina ohi, ennemmin tai myöhemmin Jep.