Kuulin eilen, että yks tuttuni on kuollut. Suunnilleen samanikäisiä oltiin. Ja vaikka ei läheisiä oltu, niin olo on vähän alakuloinen. Mietin, että miten rankkaa hänen läheisillään mahtaa olla. Ja on ikäänkuin sellainen olo, että ei minulla ole oikeutta surra, sillä eihän me oltu ees millään tavalla läheisiä.
Kuolema on kyl kauhean lopullinen. Vielä kun itse ei osaa uskoa mihinkään kuoleman jälkeiseen elämään (kai mä jonkin sortin ateisti olen), niin tuntuu surulliselta, että en tämänkään henkilön kanssa enää koskaan tule vaihtamaan sanaakaan. Ois jotenkin kiva voida sanoa vielä jotain.
Tavallaan käy kateeksi vahvasti uskossa olevat ihmiset, jotka voivat uskoa siihen, että kuoleman jälkeen pääsee treffaamaan kaikkia itseään ennen kuolleita tuttuja ihmisiä. Se ois aika siistiä, nyt ainakin tuntuu siltä.
Mutta life goes on. Pitää muistaa iloita omasta elämästään, vaikka se ei aina tuntuisikaan niin ruusuiselta.
Jaksuja toivon hänen läheisilleen.
Prenumerera på:
Kommentarer till inlägget (Atom)
3 kommentarer:
Voi mikä harmi! Osanottoni. Toisen kuolema pistää aina miettimään, oli sitten kuinka läheinen tai kaukainen tuttu. Jaksamisia perheelle täältäkin.
Minun mielestäni jokaisella on lupa surra, vaikka ei olisi kovin läheinen ollutkaan. Tai ehkä se on enemmän sitä surun tuntemista kuin suremista.. En tiedä.
Omaisille kuolema on aina kova paikka. Toivottavasti jaksavat!
kiitos keksi ja ipi sanoistanne.
Jep, kai tollaset jutut nyt ainakin vähän pysäyttää, vaikka ei läheinen olisikaan kyseessä. tuo surun tunteminen kuullostaa tutulta. Ja kyllä sitä sureekin: suree kuolleen puolesta, että hänen elämänsä loppui sitten nyt siihen joo, liian aikaisin. Ja suree läheisten puolesta, että miten rankkaa se mahtaakaan olla. Saa mut miettimään, että mitä mä aina vikisen. Ja että miten se elämä onkin kovin väliaikaista ja haurasta.
Skicka en kommentar