teree

no heipat vaan täältä jostain! kolme päivää luennointia alla, ja tähän asti on kyllä menny kiitettävästi, pitääpä yrittää muistaa olla itsestään nyt sitten ylpeä kans:) (yritän muistuttaa itseäni, kuinka pitkän matkan olen jo tullut siitä, kun 5 vuotta sitten aloitin psykoterapian paniikkihäiriön ja ahdistuneisuuden takia... silloin mua ei ois mihinkään luentosalin eteen saanu puhumaan!:) mää vaan tuppaan unohtaan....:))
huomenna vielä luentoja, sitten kolmen päivän viikonloppu, jonka pyrin viettämään mahdollisuuksien mukaan mäessä:), niin ja sukulaisia tervehtien.

jeps, ja terveyskin alkaa taas palautua... maanantaina nenä vuoti vielä kuin niagaran putous (hassua siinä sitten luennoida, semmosella mukavalla nasaali-äänellä;)), ja illalla kaaduin ihan katki sänkyyn. majoitusolosuhteen on todella kivat, ei valittamista, on netti ja kaikki. vähän mökkihöperö olo alkaa olla, sillä enimmät ajat vietän kuitenkin itsekseni, tehden seuraavia luentoja, syöden jne. Ihanhan tässä alkaa olla työkavereitakin ikävä, kiva se on olla ihmisten parissa arjet... (tästä lauseesta saa muistuttaa siinä vaiheessa kun joku päivä taas valitan pirullisista kolleegoista:)) Ja kavereitakin on ikävä, oon kyllä soitellu heidän kanssa enemmän kuin keskimäärin yleensä.
olenpa tässä sitten ehtiny fundeerata asioita taas, tänään kävin ekalla kävelyllä ton taudin jälkeen, oli aika hyvä sellainen "ajatukset-järjestykseen"-kävelyhetki. omaa elämäänihän mä yritän saada jotenkin "järjestykseen" päässäni, tai siis että olisin onnellinen omana itsenäni ja omassa elämäntilanteessani, enkä haikailisi niin kovasti kaiken muun perään.
mietin tässä tänään tuota yksinolo vs. elämänkumppanin löytämistä... ja tulin siihen konkluusioon, että jaapadiibadaaba, en mä vaan oo yksinkertaisesti ole vielä tavannut sitä oikeaa ihmistä vaan. siis olen kyllä kovasti (liikaakin välillä) yrittänyt "sovittaa" minun ja jonkun toisen ihmisen elämää yhteen, ikäänkuin kokeilumielellä, että "tulisko tästä jotain"... mutta sellaista sielujen harmoniaa en ole kohdannut pitkään aikaan, ja sitä kai mä loppupeleissä kuitenkin haluaisin, vaikka mietinkin, että onko se liikaa vaadittu. kerran olen "elämäni miehen" luullut tavanneeni, mutta vaikka se oli lähellä, niin se ei sitten kuitenkaan ollut just "se". mutta siis ja enivei: eihän mun pitäis hävetä sitä, että olen yksin. eihän se nyt mun vika oo mitenkään päin, että en ole tavannut mun elämänkumppania. onko niin, että oon jotenkin sellanen tapaus, että niitä mun mahdollisia elämänkumppaneita on sikaharvassa, vai mitä, mutta en nyt vaan ole törmännyt häneen. ja koska tilanne on tällainen, on hyvä, että olen vielä yksin, enkä väärän ihmisen kanssa vain siksi, että en halua olla yksin. joten enpä mä voi tässä muuta tehdä, kuin elellä ja nauttia elämästä parhaani mukaan, ja kattellaan kuinka tässä käy. tottakai mä voin antaa ittelleni luvan taas olla liikaa haku päällä jossain vaiheessa, jos se yrittäminen kuitenkin jotenkin helpottaa sitä joskus niin vahvaa yksinäisyyden fiilistä. mutta pitäis vaan olla antamatta tän mun sinkkuuden vaikuttaa mun omaan näkemykseen itsestäni ja arvostani. ja vaiks mä en nyt vielä pitkään aikaan tapais sitä mun elämänkumppania, niin voinhan mä tässä keräillä ihmisiä muuten ympärilleni, se näköjään multa luonnistuu ja mä tykkään siitä. siinä ihmisten "keräämisessä" oon vissiin aika hyvä, ja se menee aika kivuttomasti, siis en mä sitä koskaan väkisin yritä, ihmisten kans tulee vaan otettua kontaktia, ja sitten joistakin jää seuraa pidemmäksikin aikaa tässä elämässä. onhan se vaan hieno taito, jonka mä otan vähän liian itsestäänselvyytenä. tuo "asenne" mun tarttis siirtää myös tuonne "elämänkumppani-haku-puolelle"... Mietin tässä että esim tän vuoden aikana olen tutustunut noin 6 ihmiseen jotka ovat tälläkin hetkellä elämässäni jollain tavalla. tolla frekvenssillä mulla on mukavan kiire 10 vuoden päästä, vaikka kaikki heistä ei olisikaan siinä yhteydessä enää. hehee...:)