Matkan päätepisteessä

Näyttäisi ja tuntuisi nyt siltä, että tämä blogi on kuihtunut kokoon. Aloitin tämän blogin aikoinaan silloin, kun oli pitkä terapiajakso loppumassa, ja koin, että on hyvä, jos pääsen johonkin muualle purkamaan tuntojani. Nyt kuitenkin asiat ovat jotenkin siirtyneet eri suuntaan, ja huomaan, että en osaa tänne enää kirjoittaa. Ajattelen kyllä, että voisin ehkä aloittaa jonkin uuden blogin, ikäänkuin puhtaalta pöydältä. Mutta sitä ennen tarvitsisi keksiä jokin uusi idea, uusi pohja, uutta tarvettakin, jonka pohjalta sitten alkaisin kirjoittaa.

Tämä blogi saa kyllä jäädä kellumaan tänne internetin ihmeelliseen maailmaan, ainakin toistaiseksi. Ehkä joku jossain saa siitä jotain iloa.

Toivon kaikille, minut itseni mukaan lukien, kaikkea hyvää :)

Elämän ytimessä

... se kuvaa ehkä jollain tavalla tämänhetkistä fiilistäni: se, että on joutunut tänä kesänä kohtaamaan läheisimmän ihmisen kuoleman lähestymisen, on jotenkin laittanut asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Hetkeksi luultavasti tosin, mutta silti. Tajuaa, että elämä, maailma ja ihmiset voivat olla ja ovatkin usein tosi raadollisia. Mutta. Tuntee myös ne hyvät asiat paljon tavallista kirkkaampana ja arvokkaampana: ystävät ja läheiset, oman keho ja hyvinvointi, luonto. Juuri nyt elämäni tuntuu arvokkaalta ja sellaiselta kuin sen kuuluu olla. Olen täällä maailmassa niin kauan kuin saan olla, ja se ei ole edes minun päätettävissä, vaan elämä menee omia polkujaan ja päättyy kun on päättymisen aika. Levähdän tässä hetkessä.

terpat pitkästä aikaa

Hengissä olen vielä, samoin äitee. Hän vaan joutu teholle tuossa kolmisen viikkoa sitten taas, kun olivat löytäneet hänet aamuyöstä tajuttomana kotoa. Joo, mutta en jaksa selittää siitä enempää. Tällä hetkellä hän on palannut samaan kuntoon kuin oli ennen tehojakso nro2:sta, joten silleen hyvä. Paitsi puhumaan hän ei pysty taaskaan kanyylin takia. Nyt vaan sitten TAAS tappelen kaupungin kanssa, että sais koko yöksi äiteelle apua kotiin. Joo. muuten ei äitee pääse sairaalasta pois, ja siihen mä en suostu, tappelen sitten vaikka kuinka kauan. Kahtellaan. Sen sanon vaan, että "hoivasysteemi" kusee Suomessa hyvinkin pahasti. Ellei sulla oo joku joka jaksaa puskea ja tapella niin voipi käydä ikävästi.

Oon ollut useamman viikon putkeen kotona, se on tehnyt hyvää, vaikka huono omatunto onkin välillä, ettei ole äiteen vierellä käynyt. Mä olin vaan niin rajoillani jo jaksamisen kanssa, että sovittiin äiteen kans, että oon nyt useamman viikonlopun kotosalla. Oikea päätös sinällään. Mutta mä onnistun jotenkin irrottautumaan viikonloppuisin vähän liian hyvin kaikista raskaista ajatuksista ja sen seurauksena maanantait ja tiistaitkin vielä pukkaavat olemaan aika ahdistavia kun ajatukset kaatuu taas takas päälle. Noh, mutta huomenna onkin jo onneksi keskiviikko =D

Muita juttuja: KM on hankkimassa koiranpennun ja hän tulee ekaksi viikoksi sen kanssa mun luokse asumaan, i-h-a-n-a-a :) Oon pitkään haaveillu itekin koirasta. Itse asiassa nyt perjantaina käydään hakemassa se karvapallo kotio :) Sitten viikkoa myöhemmin mä lähen ulkomaan työreissulle, ja KM ja karvapallo lähtevät kohti pohjoista, "kesätyöt" etelässä ovat loppu. Meillä, siis mulla ja KM:lla, meneepi hyvin ja olen siitä hyvin iloinen. Vuodenvaihteesta eteenpäin asustellaankin sitten kaikki kolme saman katon alla, tuskin maltan odottaa :)

Terapiakin alkoi kesätauon jälkeen, todella hyvä juttu. Tää nykyinen terapeutti on noin 100 kertaa sopivampi mulle kuin se edellinen. On semmonen olo, että hänen avustuksellaan osaan ehkä pikkuhiljaa kasvaa vähän aikuisemmaksi ja ahdistua hieman vähemmän asioista. Se ois niinkuin tavoite.

Mun touko-, kesä- ja heinäkuun suunnitelmista useimmat meni puihin äiteen tilanteen takia, mutta nyt sunnuntaina sain vähän revanssia niin sanotusti:) Kävin fillaroimassa Finlandia MTB:n, oli siistiä taas hieman rääkätä itteensä. Olin kuvitellut kehittyväni enemmänkin, mutta maaliin pääsin vain pari minuuttia nopeammin kuin viime vuonna;) (Siis mulla meni koko touhuun semmonen kolmisen tuntia) No, mutta selitykseksi löytyi kyllä sekin, että reitti oli vissiin pari kilsaa pidempi kuin viime vuonna:) Tarttee vaan muistaa ens kautena reenata vähän enempi helppoo, mutta mäkistä ja kovasykkeistä pyöräilyä, niin eiköhän se siitä. Tekniset pätkät meni kyl paremmin kuin viime vuonna, mutta niitä oli suhteessa kuitenkin vähemmän. Oon muuten saanu KM:kin innostumaan mettäpyöräilystä, hyvä niin:) Hän on kyllä siinä semmosen synnynnäinen lahjakkuus tai siis hullu;), ei paljon pelkää ja menee vaan, hyppy ylös ja alas, ja oho :)

nojoo. mä pirautan tässä jokailtaisen puhelin KM:lle ja sitten painun nukkumaan.

Siipi maassa, suru puserossa

heipä hei, työpaikalla taas. Olipa tosi virkistävä loma... NOT. Eka viikko meni tosiaan äiteen kaupungissa ja äiteen tarpeiden mukaan mennessä. Toinen viikko menikin sitten siihen että joka aamupäivä soittelin eri paikkoihin koskien äiteen kotiuttamista, ja hermothan meni JOKA päivä siihen, eikä huolesta päässyt varmaan missään vaiheessa irti. Joo. Mutta en jaksa siitä jauhaa enempää, kyl tän maan systeemit vaan osaa välillä kusta aikasta lujaa. Ja sitten tällä viikolla otin pari päivää vapaata auttaakseni äiteetä muuttamaan kotiin. Ei sekään taas ihan putkeen mennyt. Mutta äitee on nyt kotona, ja mun veli on siellä nyt tän viikon. Vähän vaan huolettaa, että pärjääkö se äitee nyt siellä sitten ittekseen ensi viikolla, häntä itteään kuulemma pelottaa. Kotisairaala käy kyllä tsekkaamassa äiteetä parikin kertaa yössä, ja arkipäivisin hän saa ruoka-, siivous- ja peseytymisapua. Ja turvapuhelin/rannekekin on laitettu äiteelle, että saa hälytettyä apua jos vaikka kaatuu. Ne vaan muutti sairaalassa hengityskoneen asetuksia viime viikolla, eivätkä idiootit (anteeksi kielenkäyttö) ees sen jälkeen missään vaiheessa tsekanneet, että sopiiko ne asetukset äiteelle. Nyt äiteetä kuulemma pyörryttää aamuisin aika pahasti, ja se ei nyt kuulosta oikeen fiksulta. Pitänee ensi viikolla soittaa sairaalaan. Ei tää tunnu koskaan loppuvan.

Oon väsynyt. Tosi väsyny. Ja mua pelottaa, että äitee menee huonompaan suuntaan, ja että häntä ei hoideta kunnolla. Hänelle on nyt annettu diagnoosi motoneuronirappeumatauti, tyypistä ei kuitenkaan vielä tietoa eli ei osata ennustaa kuinka nopeasti se tauti etenee. Motoneuronirappeumatauti tarkoittaa sitä, että lihaksia käskyttävät hermot pikkuhiljaa surkastuu/kuolee, ja lopputuloksena on väsymistä, heikkenemistä ja loppupeleissä vissiin jonkin sortin halvaantuminen. Jepujee. Vjittu. On vaan kauhian surullinen ja orpo olo. Kuinkas tätä nyt taas jaksaa. On niin hankalaa, kun en voi tehdä äiteen hyväksi juurikaan mitään, kattoa vaan vierestä, että miten tämä nyt etenee.

Voi kun mä nyt vaan toivon että se äiteen kotona oleminen lähtis sujumaan, edes hetkeksi. Saatais kaikki hetki iloita siitä vielä, jaksais sitten tulevat paskat paremmin. Niin, yksi hyvä asia tapahtui viime viikolla: äiteellä rupes taas yskänrefleksi toimimaan ja saivat vaihdettua trakeakanyylin sellaiseksi, että äitee pystyy puhumaan päivisin kun ei ole hengityskoneessa. Aivan helvetin hieno juttu, nyt voi soitella ja kysellä kuulumisia. Tai kaksipiippuinenhan tuo asia on: sen takia niitä asetuksia hengityskoneeseen jouduttiin muuttamaan, ja se ei nyt tunnu sopivan äiteelle niin hyvin. Elämä on. Kaksipiippuinen juttu.

Kai tää tästä taas pikkasen lähtee nousuun. Nyt oon vaan vähän jossain väsyneenä kuopan pohjalla, eikä tänne tunnu paistavan aurinko.

Onpas taas aikaa vierähtänyt

Hupsista vaan, tosiaan, ei siitä minusta ole näin kauan kun viimeksi tänne kirjoittelin. Vaan on se. Noh, ei se mitään. Updeittauslista:) on tässä:

-oon toista ja viimeistä viikkoa nyt kesälomalla. Eka viikko meni äiteen asioissa hyvin pitkälle, mutta ei mahda mitään (ja ehdin olla yötä möksälläkin, jee). Tämän viikon aattelin tehä mitä mieleen juolahtaa, luulen että tekee hyvää. Syyskuussa pidän varmaan lisää lomaa.

-äitee voi paremmin ja paremmin pikkuhiljaa. Yöt täytyy olla hengityskoneessa ja siten on trakeakanyyli ja siten ei pysty puhumaan. Ollaan treenattu kotona olemista pari yötä mun kanssa. Ei paljon tullut nukuttua, jännitin vissiin ja kone piippaili. Mutta muuten meni hyvin. Kotiuttamisprosessi on aloitettu ja voi jumalauta mitä byrokratiaa. Mutta en jaksa nyt siitä jauhaa, pakko äiteen on kohtapuoliin päästä kotiin, hän inhoaa jo sairaalassa oloa (ole nyt siinä sitten kun äiteetä itkettää kun vien hänet takas sairaalaan, voi itku itsekin sillon)

-auto meni kaupaks kahessa päivässä. Taisin pyytää liian vähän. Mutta ei se harmita, olen iloinen että se on nyt hoidettu.

-uutta käytettyä autoa ollaan katottu, vaan ei vielä ole löytynyt Sitä Oikeaa :) (tähän liittyy sellainen ulkopuolisten mielestä hyvinkin hassu järjestely, että ollaan ostamassa autoa puoliks ex-Miehekkeen kanssa. Treenattiin mun autolla sitä autoliittoa;) tossa eron jälkeen pari kuukautta, ja yllättävän hyvin meni, me ei kumpikaan sitä kuitenkaan koko aikaa tarvita, läheskään. Näin saadaan kummatkin isompi, ilmastoitu auto halvemmalla kuin yksin ostaessa. (KM on asian kanssa ihan ok, noh, hän asuukin eri kaupungissa. On mulla vaan ihanat entinen ja nykyinen kulta)

- KM:n kanssa oli taas tosi mukava viikonloppu + pari ekstra päivää yhdessä (KM tuli äiteen kaupunkiin kaveriksi mulle, yövyttiin möksällä). Ja me nyt sitten "virallisesti" seurustellaan. Tuntuu tosi hyvältä, koko ajan paremmalta. Aika mahtavaa. Levollinen ja onnellinen olo siitä. Eipä toi "seurustelujuttelu" nyt mitään varmaan käytännössä muuttanut, mutta henkisesti se jotenkin tekee yhdessäolosta mun päässä todemman. Haluaisin hehkuttaa tätä kaikille, mutta en halua pahoittaa kenenkään mieltä (pari läheistä ystävää ovat juuri eronneet....). Joten hehkutan sitä sitten täällä. Tuntuu h y v ä l t ä ja oikealta. =D

Heipatirallaa

Kevyempi olo on taas

Heippatirallaa. Viikko on ollut pähkäilyn ja levon aikaa:

-en sitten mennyt Tahkolle laisinkaan. Oli kyllä semmosta tahtojen taistelua mun päässä tuon asian tiimoilta: järki sanoi, että hyvä nainen sun tarvii levätä (maanantai meni taas ihan itkuksi silkan väsymyksen takia), mutta suorittaja-memyi kiihkoili, että mä haluuuuuun polkee sen 60 km. Noh, järki voitti, ihme kyllä, tai noh, ystävien avustuksella :) Yksin vähän vähemmän urheileva ystäväni kuunteli paasaustani, ja kysyi sitten että onko toi Tahko joku once in a lifetime-juttu? ja sitten kun vastasin että ei, kun joka kesä se on, niin seurasi silmienpyörittelyä ja huvittunutta ihmettelyä, että mikäs ongelma tässä sitten on, käyt vetämässä sen ens vuonna :) Niin, ja sitten muistin, että onhan niitä muitakin mettäpyöräilykisoja, joten osallistun sitten sen sijaan niihin.
Mutta ihan vaan selventääkseni: oisin mä sen 60 km jaksanut vetää, mutta se kaikki matkustaminen ja 10 hengen mökkeily ei vaan oikeen napannut. =D
Olin muuten poikain viimeistelylenkillä messissä tuossa viikolla, ja kylläpä vedin hyvin! Oli semmonen tekemisen meininki ja kunnon tsemppi päällä:) Kaaduinkin kaks kertaa, ja se on jotain se, mä mamoilen jo kaikki vaikeemmat kohdat yleensä etukäteen.

-viikolla olen tehnyt tavallista lyhyempiä työpäiviä, sekin tuntuu auttavan hyvin tähän loputtoman tuntuiseen väsymykseen. Ja näin kavereita, olipa mukavaa.

-Joo. Ja viikonloppu on mennyt kotosalla, aikasta jees. KM tuli taas kylään, ja ollaan nukuttu ja syöty hyvin ja viihdytty;) Teki hyvää meille, sillä riideltiin juhannuksena ekan kerran, ja siitä jäi vähän sellanen epävarma fiilis. Mutta nyt tuntuu taas kaikki olevan kohdallaan. Eilen sain siivottua ja imuroitua auton, onpa se nyt hienon näköinen! Tarkoitus ois nääs pistää kärri myyntiin. Kohta mennään KM:n kans viel vahaamaan se, ja avot! :)

viddu

ei menny ihan juhannus putkeen (ei äiteen liittyvää). Ja olen väsyneempi kuin ennen juhannusta. Koskashan tää olo kevenee? Eipä muuta tällä kertaa.

Onnellisen surullinen vai surullisen onnellinen

Jepujee, omassa kodissa taas, onpas mukavaa. Vaikka kova väsy vaivaa, tulipa taas reissattua ja häärättyä viikonloppuna.

Niin. On hyvinkin seesteinen ja onnellinen olo, mutta samalla kuitenkin surullinen. Hassu sekamelska. Äiteestähän mä oon surullinen ja kuitenkin hassulla tavalla onnellinen. Sellainen hyvin "jalat maassa"-fiilis. Tätä tää elämä on, tässä ja nyt. Hän laittoi niin kivan viestin tänään, kirjoitti että oli ollut tosi mukavaa kun olin siellä niin pitkiä pätkiä, että sillä elelee taas mukavasti jonkin aikaa. Voi minnuu ja voi häntä. No, teen sen minkä voin ja näköjään mä vähäsen voin piristää. Se on hyvä se.

Onnellisin olen KultaMussukasta. Ei vähene tai pahene fiilikset ei. Päinvastoin, tuntuu "loksahtavalta", sellaiselta tosi hyvältä vain. Tulin hänen kauttaan äiteen luota kotiin, latasin akkuja yhden yön ja jatkoin sitten matkaa omaan kaupunkiin ja töihin. Hyppään. Ja katson kuinka käy.

Autossa tulee vissiin tänä kesänä istuttua, sinne ja tänne. No, a woman's gotta do what a woman's gotta do. Tai jotain.

Trallallaa

Terveisiä taas äiteen kotikaupungista. Tulin tänne kuuden aikoihin ja ehdin vielä käväseen sairaalassakin moikkaamassa äiteetä. Äiteen on tosiaan siirretty teholta pois, keuhko-osastolle. Eivät ne vieläkään ole diagnoosia saaneet aikaiseksi, mutta oli mahtava nähdä, kuinka paljon äitee on edistynyt: nyt hän jo jaksaa nostaa itsensä istumaan ja seisomaan, ja käveleekin vähän. Hengityskoneessa toki on vielä, mutta mun oletusarvo on se, että ei hän siitä kokonaan pääse pois kuitenkaan. Mutta oli hienoa nähdä, kuinka hän ei hermoillut niin paljon niiden hengityskoneen tuubien kanssa, vaan siirteli niitä sujuvasti pois tieltä ja ei edes hätääntynyt, jos tuubi hetkeksi lähti irti, vaan osasi laittaa sen itse takaisin kiinni. Muahtavaa :) Toki on paljon vielä edessä, mutta nyt on hyvä nauttia edistysaskelista:). Aikaisemmin viikolla olikin sitten vähemmän hienoa, kun äitee oli jotenkin tosi hätääntynyt ja tekstaili mulle hieman paranoideja juttuja: hänelle oli vain sanottu, että hänet lähetetään kunnalliseen sairaalaan, koska hän ei voi asua yksin kotona: tästä äitee oli vetänyt sitten johtopäätöksen sujuvasti, että nyt hänet heitetään vanhainkotiin ja that's it. Homman nimihän oli oikeasti se, että on täysin normaali proseduuri lähettää potilas keskussairaalasta kunnalliseen sairaalaan, kun tilanne on stabiloitunut eikä akuuttia hätää ole, siellä sitten kuntoutus jatkuu. Noh, soitin sekä äiteelle (hän joutui nyt vaan kuuntelemaan mun rauhoitteluja kun ei itse vieläkään pysty puhumaan) että hoitavalle lääkärille, että mitvit? No lääkäriltä selvis, että ei mistään vanhainkodista ole kyse, vaan kuntoutuksesta ja että tavoitteena on loppupeleissä kotiuttaa äitee. Että sillai. Noh, tilanne saatiin rauhoittumaan, kun lääkäri kävi vähän paremmin selittämässä tilanteen ja nyt äitee tosiaan oli aika hyvällä tuulella, tai niin hyvällä tuulella kun tuossa nyt voipi olla. Ja hyvä niin. Äitee vaan sanoi, että fiilikset menee aika ylös ja alas, ja sanoin, että tuttu fiilis, tämmöstä tää nyt vissiin sitten on.

Mä oon muuten taas aloittanut terapiassa käynnin. Käyn kerran viikossa, ja eri terapeutilla kuin ennen, en ollut ihan niin ihastunut siihen mun edelliseen kallonkutistajaan, ja olen oivaltanut, että niitäkin on erilaisia, ja koska itse lystin kustantaa, niin saa myös valita sellaisen tyypin kuin haluaa. Tämä uusi terppa vaikuttaa, noh, selvältä psykologi"hörhöltä", mutta silti aika asiallinen, luulisin. Tässä on nyt tunnusteluvaihe menossa. Olen koko kevään funtsinu, että vois tehdä hyvää käydä keskustelemassa kaikista muutoksista (mm. elämäkriisailua, parisuhdekriisailua, ero, uusi suhdeviritelmä, äiteen sairastuminen) ja jutuista jonkun ulkopuolisen kanssa, ja nyt tää äiteen sairastuminen oli sen viimenen tippa: tajusin, että nyt vois olla hyvä mennä hoitamaan omaa päätään tässä vaiheessa, kun on vielä ihan hyvä olla, eikä oottaa sitä hetkeä, kun kaikki kevään muutokset ovat muhineet keskenään päässä sen verran, että ovat menneet ihan solmuun ja mä voin taas huonosti. Joten näin. Kallis valinta toki, mutta näen tämän nyt satsauksena omaan tulevaisuuteeni ja terveyteeni.

Joo. Taidan nukkua tänä yönä pitkästä aikaa oikein makoisasti :)

Tosi mukava viikonloppu

oli. Pitänee muistaa. Mitään tajunnanräjäyttävää ohjelmaa ei ollut, mutta tosi hyvää seuraa, lepoa, ulkoilua, leffoja ja hyvää ruokaa. Naurua ja vähän itkuakin, mutta pääasiassa naurua. Ajatukset aika pitkälti poissa kaikista huolista, olla möllötin ja möllötettiin vaan. Kyllä nyt taas jaksaa!!

Tiedoksi

Kyllä niitä aaltoja mahtuu ihan samaan päiväänkin: nyt on paljon paree fiilis, hyvä lenkki takana kaatosateessa, ja KM tulee huomenna ja on maanantaiaamuun asti :)

vielä vjitutuksen aiheita

En pysty juuri nyt kuuntelemaan, kuinka työkaverit juttelevat lapsistaan ja mahdollisista lapsenlapsistaan ja voi että kuinka perheen kanssa tehdään heikunkeikun sitä sun tätä. Mua harmittaa niin äiteen puolesta se, että meidän perhe on näin tynkä ja ollaan kaikki vähän sellasia hassuja "oman tien kulkijoita" ja etten mäkään ole 33-vuotiaana tän fiksummin osannut elämääni järjestää, jotenkin mä vaan haluaisin että äitee sais jotain hienoja juttuja vielä elämäänsä, kuten esim. jotain hienoja lapsenlapsia, eikä vaan ongelmaisia lapsia;). Vaan ei niitä taida näkyä eikä kuulua, ja jos nyt ihan totta puhutaan, niin just nyt mä en ees lapsia ite halua. Äiti, mä oon jotenkin kaikesta tosi pahoillani.

Terapiakirjoittelua

Eilen kun kaikki päähäni tunkevat tunteet eivät meinanneet millään enää mahtua sinne, ystäväni ehdotti, että kirjoittaisin niitä ylös. Kirjoitettuna kun ne asiat eivät enää ehkä vaivaisi niin paljon. Samainen ystävä muistutti, että valitettavasti ei kukaan voi mua kammeta täältä kuopan pohjalta ylös, se on tehtävä ite (mutta musta ei vielä ole siihen). (Ja vjittu, miksi tuohon ei ole kehitetty jotain kaupallista henkistä nosturipalvelua, häh!?!?!? ;) )

Joo. Melekosta aaltoliikettä tunnepuolella: maanantai oli IHAN paska päivä, mä olin ihan töötkin viel, ja lähdinkin aikasin töistä ja nukuin kunnon päikkärit. Tiistai olikin sitten taas parempi. Mutta eilen oli vaikee päivä, oli niin surullinen fiilis, huono omatunto, vitutus, kiukku, pelko, kateellinen fiilis. Kaikki yhtenä sekamelskana. Hiton rankkaa. On tosi vaikeeta, kun ei pysty äiteen kanssa kommunikoimaan kuin naamakkain tällä hetkellä. Hänet on nyt siirretty toiselle osastolle, teholta pois, ja sen seurauksena hänellä ei ole ns. omahoitajaa, jonka kanssa vois oikeesti keskustella siitä, millä fiiliksellä äitee on. Kun soitin eilen sinne osastolle, niin juttelin jonkun hoitsun kanssa, joka ei ollu äiteetä nähnykään, vaan luetteli vaan tietoja mitä joku muu oli kirjannut koneelle, tyyliin "äiti on syönyt tänään itse ja hänelle on annettu sitä ja tätä lääkettä"...joo-o. Tuntuu, että kontakti äiteen on kadonnut, ja kylläpä se ahistaa. On huono omatunto ikäänkuin oisin jättänyt hänet jotenkin heitteille, vaikka ei kai se niinkään ole. Toivon, että fiilis vähän paranee, kun äiti saa tänään kännykkänsä taas käyttöön, voi edes tekstailla jotain pientä ite. Tuli nääs sellanen paranoidi olo, että hoidetaanko äitiä siellä edes kunnolla? Se osasto on kuulemma niin täynnä, että osa potilaista joutuu makaamaan käytävillä ja osa on jopa lähetetty toiseen kaupunkiin hoidettavaksi. Nojoo. Äiteen ystävät käyvät siel säännöllisesti vierailulla,ja he kyllä sanoivat, että nyt en voi tehdä mitään juuri nyt, että kannattais nyt ihan vaan levätä. Ja meinaankin olla viikonlopun pitkästä aikaa kotosalla. Ja siitäkin onnistun saamaan huonon omantunnon, tjiisus... Onneks KM on tulossa kylään, ehkä välillä onpi sitten ihan kivaakin, ainakin hän saa minut hymähtelemään vaiks ois kuinka kurja olo, hassua :)

Joo. Mutta mä oon jotenkin nyt vähän vittuuntunut ja katkera, vaikka niin ei pitäis olla. On vaan jotenkin tosi vaikea olla iloinen toisten puolesta. En ole saanut edes vastattua yhen kaverin hehkutustekstiviestiin, kun hän kertoi uudesta ihastuksestaan. Kyllä mä järjelläni olen iloinen hänen puolestaan, mutta tunteet jyrää nyt aika lujaa: tekis mieli karjua, että vitsiäkös mua tollanen kiinnostaa ja että onko pakko tulla mun naamaan hieromaan onnellisuuttaan etikkahapon lailla, kun mun oma elämä tuntuu välillä niin lyijynraskaalta. Ja mietin, että miksi helvetissä mä en oo aikaisemmin vaan nauttinut elämästä enemmän, koska se oli silloin niin helekatin helppoa ja ongelmatonta. Niin. Sitä välillä tulevaa vitutuksen astetta voi vaan kuvailla siten, että huvittais karjua jonkun kanssa kilpaa ja sanoa rumia asioita. Noh, eilen korvasin tämän tarpeen ystäväni käskystä kävelyllä sateessa ja KM:n ehdotuksen mukaisesti potkin jopa voikukkia pientareella... Siinä vaiheessa rupes jo itteäkin hieman huvittamaan... :) Noh, kai nää fiilikset tästä laantuu, joku päivä. Siihen asti on muistettava, että onneks tää on kuitenkin kuten vuoristorata: on saatanan rankkaa välillä, mutta välillä mulle suodaan niitä helpompiakin hetkiä, ja niistä pitäis vaan hyvällä omalla tunnolla nauttia. Toivottavasti vaan ystävät jaksaa katella. Noh, kyl ne varmaan.

Ja joo, kirosanojen määrä on kasvanut, sorke vaan.

over and out.

Välittämisen osoittamisesta

Jos ystävällänne, tutullanne tai ihan vaan vaikka työkaverillanne on vaikea hetki/tapahtuma elämässä ja välitätte siitä, niin ilmaiskaa jollain tavoin, että tiedätte asian olemassaolosta ja että olette pahoillanne. Se riittää jo tosi pitkälle. Älkää ajatelko, että ignooraaminen on paras keino, että "ei se kuitenkaan halua, että mä sanon asiasta jotain". Älkää myöskään ruvetko kauhistelemaan tilannetta, se ei vjittu helpota kenenkään oloa, jonka siinä tilanteessa on kuitenkin oltava, se lähinnä vaan lisää ahdistusta.

Olen jotenkin nyt vain taas viime aikoina ihmetellyt ihmisten käytöstä vaikeissa tilanteissa, lähinnä suhteessa tähän meikäläiseen hieman rankkaan elämäntilanteeseen: viimeksi eilen olin melki koko illan seurueessa, jossa kaikki tiesivät äitini tilanteen, mutta KUKAAN ei sivunnut edes aihetta, katsoivat minua vain sillai vähän varoen. Se on vähän niinkuin yrittäisi olla huomaamatta norsua yksiössä, "ei täällä mitään ole, eihän ole?". Vaikka tiiän, että he eivät vain luultavasti tienneet, miten asiaa lähestyä, niin silti tuli sellainen olo, että eivät taida oikeen välittää tippaakaan.
Toinen "ihana" ihmisryhmä ovat nämä äidin tuttavat, vanhemmat ihmiset, jotka alkavat suureen ääneen päivitellä, että "voi kamala, voi kamala", onpa sinulle nyt annettu suhteettoman paljon kannettavaa, ja voivoi, miten sun veljes nyt käy ja kuinka sinä nyt sitten jaksat". Vjittu. Ei helpota oloa, sillä A) tää on nyt sellainen tilanne, josta on selvittävä ja joka on elettävä, ei ole vaihtoehtoja, B) ei kamalasti auta tsemppaamaan se, kun tilannetta kauhistellaan, alan itsekin miettimään, että ei piru, olenko mä väärässä kun musta välillä tuntuu, että kyllä tää tästä? C) Tää on kuitenkin niin luonnollinen osa elämää kuin syntyminen ja kasvaminen, on aika luonnollista, että kun tarpeeksi tulee ikää itselle, niin on luovuttava vanhemmistaan/tuettava vanhempiaan. JA MÄ HALUAISIN USKOA, ETTÄ PYSTYN JA SELVIÄN TÄSTÄ. JA ETTÄ ELÄMÄSSÄ TULEE MINULLEKIN VIELÄ SELLAISIA HETKIÄ, ETTÄ TUNTUU IHAN VAAN HYVÄLLE JA IHANALLE JA MUKAVALLE JA ILOISELLE.

edit: Mun lähimmät työkaverit ovat osanneet suhtautua tähän tilanteeseen aivan mahtavasti: ovat kyselleet suoraan, että miten äitee, ja sitten kuunnelleet jos minulla on ollut tarvetta kertoa. Muuten ovatkin sitten kohdelleet minua kuten normaalisti. Ah, ihanuus, sillä silloin pääsee välillä unohtumaan arjen normaaliuteen ja se tekee hyvää. Sellainen jonkin sortin säälivä tai pelokas asenne vain muistuttaa koko ajan, että ai niin, jokin asia on tosiaan aika pielessä

Paha mieli

Tulin taas viikonlopuksi äidin kaupunkiin, olemaan äiteen kanssa teholla, missä hän vielä onpi. Viikko on mennyt suht reippaissa merkeissä, mutta tänne äiteen kotiin kun tuli taas yksin niin alakulo iski. Ja kaikenmaailman muutkin negatiiviset fiilikset.

On tosi yksinäinen olo. Sillä olenhan mä tässä tilanteessa ihan yksin, ei kukaan voi sitä muu toinen ymmärtää eikä kukaan voi tätä tilannetta jotenkin poistaa tai tehdä edes helpommaksi kuin mitä se on. Tää on nyt vaan elettävä. Samaan aikaan olen helvetin kateellinen ihmisille, jotka eivät ole koskaan menettäneet ketään, ja jotka tänäkin hetkenä ovat elämässään jossain iloisina ja onnellisina, vailla huolen häivää. Niin joo, noh, onko sellaisia muuten edes? Noh, minä uskon että on heitä ja juuri nyt olen kovin kateellinen. Onpas aikuista:) Mutta olen aatellut, että parempi antaa eri tunteiden tulla ja elää niissä, rypemään ei kuitenkaan saa ruveta. Olen kateellinen myös heille, joilla on minun iässäni ja vanhempanakin terveet vanhemmat, ja jopa isovanhemmat. Vittu tätä meidän perhettä, vois nyt jokin asia mennä silleen keskimääräistä paremmin, eikä aina vaan huonosti tai keskimääräistä huonommin. Joo. Alakulo isolla A:lla.

Lounaalla tänään sanoin hyvälle työkaverilleni, että tulevaisuudelta ja vanhenemiselta toivon sitä, että en tulisi katkeraksi. Katkerana on rankkaa elää ja se pilaa jo eletyn elämän jotenkin.

Mä toivon, että voisin olla omassa kodissa ensi viikonlopun. Mietin just, että oon kuukauden sisällä jo neljättä kertaa tässä kaupungissa. Viimeksi olen ollut viikonlopun kotona enkä täällä joskus ennen vappua. Haluan, että minun ei tarvitsisi viikkoon huolehtia yhtään mistään, että mitään uutta ikävää tai suurta muutosta ei tulisi.

Kevyempi olo

Matkalla kohti etelää taas, yllättävän hyvin toimii tuo mokkulasysteemi junassa. Olin äiteen luona sairaalassa eilen ja tänään. Eilen oli itkupäivä, mua itketti matkalla pohjosempaan, ja sitten äitee rupes itkemään, kun mut näki, ja sitten mä taas itkin… Illallaki ko kävin lenkillä, niin itkin (kokeilkaapa juoksemista samalla, kun itkee... Yllättävän raskasta :)). Ei mitään akuuttia syytä, mutta kai nää asiat koko ajan enemmän uppoaa tajuntaan, ja itseni tuntien on parempi pillittää silloin kun pillityttää, muuten jää ongelmat muhimaan. Tänään olikin sitten kaikin puolin jotenkin kevyempi olo, ehkä jotenkin alkanut tilanne sulautua osaksi todellisuutta, eikä se vain enää ole sellainen epätodellinen kauhukuva. Äitee on paljon pirteämpi kuin alkuviikosta, mutta se hengitys ei ole parantunut. Juttelin pitkään myös lääkärin kanssa tänään, ja se aina jotenkin rauhoittaa, vaikka ei heillä mitään tuloksia ole vieläkään. Kyseessä voi kuulemma olla sellainen harvinainen jonkun sortin keskushermostouniapnea, jolloin potilas nukahtaessaan ”unohtaa” hengittää tarpeeksi tiheään à hiilidioksidipitoisuus nousee ja taju menee kankaalle. Oli sillä syndroomalla jokin hieno nimikin, mutta en muista tarkalleen mikä se oli, pitänee selvittää. Potilaita on äiteen asuinläänissä tyyliin kolme. Eikä sitä tautia voi testeillä selvittää, vaan on vain poissuljettava ensin kaikki muut mahdollisuudet ja sitten voidaan vasta vetää se johtopäätös, että tämä se tauti kuulemma on. Kyllä siinä taitaa niin mennä, ettei äitee kokonaan pääse hengityskoneesta irti koskaan enää, mutta kuulemma senkin kanssa oppii elämään ja voi elää sairaalan ulkopuolella. Jännä, kun tuo vaihtoehto tuntui aikaisemmin ihan hirveältä, mutta nyt tuntuu siltä, että ehkä tosiaan me ja erityisesti äitee voi osata elää sen kanssa. Ihminen tosiaan tottuu kyl vaikka mihin. Nyt äiteen pitäis vaan opetella syömään ja juomaan se kaula-avanteen ja hengityskoneen kanssa, ja lisätä lihaskuntoa, seistä ja istua tuolilla, jne. Elämä on tai jotain, on sitä vieläkin pahempia juttuja olemassa. Ihaninta on nyt vain se, että hän ei ole kuolemassa just nyt ja heti. Ja ihanaa, kun hän jaksoi kommunikoida eilen mun kanssa jopa neljä tuntia, kun siellä sairaalassa olin. Kyllä me ollaan äiteen kans tosi läheisiä, vaikka ei se siltä aina tunnukaan. Ja tuli sellainen olo, että ihan oikeita asioita mä oon äiteen suhteen tehny, vaikka välillä on ollut morkkis, kun ollaan tapeltu tai siitä kun en ole käynyt kovin usein kylässä. Se fiilis pitää muistaa.

Mun veli on yllättänyt kaikki sillä, kuinka hienosti hän on jaksanut tämän todella ahdistavan tilanteen: hän kävi jopa itsekseen äiteetä moikkaamassa torstaina, ja se on jotain se, ottaen huomioon, että aluksi hän ei halunnut tulla sinne edes minun kanssani. Ja kovasti hän huolehtii siitä, että muistan maksaa äiteen laskut, jne. Ja lauantaina hän soitteli minulle ja sanoi napakasti, että haluaa nähdä mut ja äiteen sunnuntaina. Eipä ole ennen sellaista tapahtunut. Ja jo se, että hän soitta minulle, on aika hienoa, eipä ole ennen tapahtunut.

Niin. Ja mulla on tänään synttärit, onnea mulle vaan :). Enpä ole niitä hirveesti ehtinyt kelailemaan, mutta tuntuuhan tämä päivä taas omalla tavallaan erityiseltä kuten synttärit mulla aina. Lahjakin taitaa tulla tänään illalla, KultaMussukan muodossa :)

Helatorstai

Ja tulin juuri töihin. On menny sen verran sekasin tää mun työnteko, että aattelin tulla nyt tekeen vähän rästitöitä, rauhalliseen tahtiin kylläkin. Ja täällä töissä saapi ajatukset kulkemaan arkisempi ratoja kuin kotona yksin ja se tekee ihan hyvää.

Huomasin tänä aamuna valittavani kaverilleni jostain todella typerästä kuin siitä, että en tiiä pystynkö Tahkolla vetämään tänä vuonna ne suunnitellut 60 km, sillä näillä viikonloppureissaamisen määrillä en oikeen ehi reenata tarpeeksi. Jep. Mua siis tosissaan vitutti tämä asia. Noh, tuossa töihin pyöräillessäni se rupesi hävettämään, ja tajusin, että hölmöstäpä mä valitan, aika pieni asia tuo on, eikä se edes ole ongelma. Noh, elämä on tai jotain. Tajusin myös sen, että KAIKESTA huolimatta mulla on monet asiat aika hyvin: on ihmisiä, jotka välittävät ja huolehtivat minusta, olen tavannut uuden ihmisen josta olen hyvin onnellinen, olen terve ja hyvässä kunnossa, on työ joka elättää minut (ainakin vielä;)), on harrastuksia joista pidän ja joita voin harrastaa, on ajatuksia siitä mitä elämältä haluan. Ei huono.

Äiteetä yritetään ottaa hengityskoneesta pikkuhiljaa pois, mutta viime yönä tuli vähän takapakkia, kun he joutuivat taas lisäämään hengityskoneen tehoa. Diagnoosia ei vieläkään ole. Ehkä oloa helpottais, jos tietäis mikä hommeli on nyt kyseessä ja miten sen kanssa tulee toimia.

Ikävä

Äitiä. Tuntuu pahalta kun käy mielessä, että minäpä soitan hänelle ja tajuaa samalla sekunnilla, että en voikaan. Äitee kun ei voi nyt puhua kun on siinä hengityskoneessa. Voin toki soittaa teholle, ja jutella hänen hoitajansa kanssa, mutta se ei ole sama. Ja mietin: tämä on nyt harjoittelua itsenäisyyteen, luopumisen aloittamista. Ei sitä luopumista ole pakko heti nyt kokonaan tehdä, sillä äiteehän on elossa ja sillai, mutta joku päivä se tulee kuitenkin eteen, ja jotenkin tuntuu hyvältä ajatukselta jos vähäsen pystyis tekemään sitä luopumista pienin askelin. En tiiä onko tuossa mitään järkeä, mutta eipä tarvii ollakaan. Mutta ikävä on, eikä sille mahda mitään.

Uusia mutkia matkaan

... Äitee on sitten ollut teho-osastolla hoidossa viime ti-ke-yöstä asti... Ehdin siis yhden päivän ja yhden yön olla rauhassa kotona. Sitten tuli soitto klo 4 yöllä, että nyt äitee on löydetty osastolta tajuttomana ja viety teholle. Kun yhdistivät puhelun teholle, he siellä eivät osanneet sanoa, miten tilanteessa kävisi, eivät edelleenkään saaneet kontaktia äitiin. Lähdin aamukoneella takaisin äiteen kaupunkiin ja teholle. Matkan aikana äitee oli stabiloitunut hengityskoneessa sen verran, että osattiin sanoa, että ei hän nyt kuole heti. Äitee ei voinut puhua se tuubi suussaan ja oli muutenkin vain niin väsyneen oloinen, että hän vain makasi siinä. Ja minä istuin vieressä, luin kirjaa. Sitten tuli vielä komplikaationa keuhkokuume, joka ymmärtääkseni tuossa tilassa voi olla tappava. Yhden illan ehdin siinä jo ajatella, että tää oli sitten nyt tässä, kun ei meinannu antibiootit auttaa ollenkaan. Pelotti ihan saatanasti. Sitten tauti lähtikin taittumaan, ja nyt äitee on piristynyt päivä päivältä, kommunikoi osoittamalla kirjaimia ja mä kirjoitan sen mukaan, tai sitten välillä jaksaa kirjoittaa itse. Ei vain vieläkään hengitä tarpeeksi hyvin itse, tänään tehtiin kaulaan avanne, jonka kautta äitee liitettiin hengityskoneeseen, se on vähemmän kivulias tapa kuin se, että on suun kautta tuubi. Lääkäreillä ei ole vieläkään diagnoosia, kyseessä on siis vissiin joku hyvinkin harvinainen tauti.

Mutta joo. Ei ollut äitee masennuksesta väsynyt, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että ei ollut tarpeeksi happea kropassa, eipä oo ihme. On hän jo useamman vuoden valitellut hengitystään/hengästymistään, mutta lääkärit eivät terveyskeskuksessa osanneet mitään löytää. Noh. Jos en oisi saanut äiteetä sinne mielisairaalan osastolle, hän olisi ollut kotona yksin ja kuollut.

Oon ehtinyt ajatella tämän menneen viikon aikana vaikka mitä kaikkea. Myös sitä, että olisiko äidin parempi kuolla vai elää loppuelämänsä hengityskoneen varassa? Hän kun ei halua olla muista riippuvainen. Nyt ei osata vielä sanoa, kuinka tässä käy, mutta pelkään pahoin (ja lääkärit ovat puhuneet samaan suuntaan), että kyseessä on jokin pitkäaikainen sairaus, ja että sitä tuskin pystytään parantamaan.

Joo. Mä olen nyt matkalla taas omaan kotiin, käyn vähän omassa arjessani, ja palaan sitten viikonloppuna äiteen luo. Oon aikas poikki. Mutta eletään päivä kerrallaan ja teen niin paljon kuin jaksan. Se riittää.

Olosuhteisiin nähden mä voin aika hyvin. Mulla näyttäis olevan maailman parhaan ex-Miehekkeen lisäksi maailman paras uusi mieskandidaatti :) Nimettäköön hänet vaikka nyt sitten KultaMussukaksi=KM. KM tuli mun seuraksi torstaina ja viipyi aina tähän päivään asti seuranani. Nostan hänelle hattua jaksamisesta ja olen ihmeissäni siitä, että rankasta tilanteesta huolimatta, meillä menee jollain tavalla tosi hyvin. Toivon, että se jatkuu ja ettei tämä soppa, jossa joudun uimaan, tuhoa rankkuudellaan tätä uuden suhteen nuppua. Minä tykkään hänestä ihan kauhiasti, ja tunne taitaa olla molemminpuolinen.

Pakko pärjätä.

Kiitos

Minulla on maailman paras ex-Mieheke =D Kiitos vaan ja terkkuja :)