tekstiä reissun päältä

040407 Narvik

Terve vaan.

Neljäs reissupäivä menossa. Niska jumissa ja päätä särkee, mutta muuten menee kyl hyvin:)

Ulkona tuulee ihan pirusti, kaverit lähti skinnaileen yhelle matalalle huipulle, mä jäin tänään viettämään itekseni lepopäivää. Ohjelmassa tiskaamista, suksien voitelua, päikkäreitä, kaupassa käyntiä sekä pikku patikointia (saas nähä mitä mä ees kerkeen tehä oikeesti, aika kun tuntuu menevän tosi nopeesti….) Niin, ja sitten tietty kirjoittamista kanssa, vähä ois siistiä päästä nettiin kirjoittelemaan sähköpostia ja blogia, mutta kun en nyt pääse, niin kirjoitellaan sitten tähän.

Vähän ”laajat” tunneskaalat ovat jyllänneet. Sikasiististä yllättävänkin ankarasta vitutuksesta pikku pelonsekaiseen jännitykseen.

Laskupäiviä takana kaksi: maanantaina skinnailtiin jotain 4 tuntia ylämäkeen, eikä päästy ihan huipulle, koska näkyvyys meni ihan nollaan lumisateen ja tuulen takia… Siitä sitten laskettiin alas, ja oli vähän huonot olosuhteet ekalle kunnon offarilaskulle: korppua ja sitten tiheää tunturipuustoa… Siinä se vitutus nousi päälle, ko tais väsyttää aika kovaa ja energiat jo hiukka alhaalla, ja kun suht uudet sukset jalassa: tuntui että ei oo mitään hallintaa/ohjausta hommasta, mietti että oonko mä joskus osannu tällasilla suksilla mennä mitenkään päin, usko meinas mennä. Aika paljon oli mun lasku könyämistä: eli persuuksilleen/eteen kyljelle ja siitä sitten oli aika raskasta nousta kun persiis oli puol metriä alempana kuin sukset… Sen kun tekee noin 10 kertaa aika tiheeseen tahtiin, niin alkaa mulla ainakin voimat ehtyä. Parin puun kanssa tuli valitettavan läheistä kontaktia otettua, ja sen jälkeen meni entistä enempi pupu pöksyyn, ja silloin ei tunnetusti laskusta tuu enää yhtään mitään. Oli kyllä siipi jotenkin ihan maassa kun päästiin takasin autolle, ja aloitettiin matka kohti möksää takasin. Tuntui, että en mä mittään osaa. Vaiks tiesi, että en tietenkään osaa, kun toi nyt oli yks ensimmäisistä skinnailukeikoista ikinä. Ja kyllähän noi tyhmät sairastelut tuossa ennen reissua on vähän verottivat kuntoa, skinnaaminen oli raskaampaa kuin olin kuvitellut, varsinkin kun mulle kerrottiin, että toi oli helppo reitti. Noh. Tämmöstä tämä.

On täällä reissussa paljon mahtaviakin ja hauskoja hetkiä, niistä mä vaan saan hehkuttaa heti livenä, joten ei oo niin tarvetta kirjoittaa. Kun taas näitä vaikeampia ja ikävempiä asioita en ehkä halua näiden mun reissukavereiden kanssa keskustella. En halua pilata heidän fiilistä ja ruveta vatvomaan jotain henk. koht. juttuja, en usko että he siitä ihan hirmuisesti tykkäisivät.

Eilen oltiinkin sitten hisseillä liikenteessä: gondolilla ja ankkureilla ylös, ja offaria alas. Yöllä oli satanut jotain 15 cm uutta lunta, ja päästiin ihan korkkaamaankin joitakin pätkiä, ai että oli SIISTIÄJ:) Nyt sai laskutuntumasta taas vähän kiinni, hauskaa oli, vaikka välillä aikamoista räpeltämistä. Loppupäiväistä vetäsin ”supermanit” tai ”face-plantit”, ihan miten sitä haluaa kutsua: vauhdissa sukset edestä ristiin, suorin vartaloin eteenpäin kaatuminen, en ees ehtiny ottaa käsillä vastaan, ja otsa ja naama jysähti suoraan mäkeen… Kuului sellainen BONK vaan ja lasit liiskautuvat naamaan… jalka kiertyi jumiin kun suksen kärki jumittui mäkeen, kaverin piti tulla irrottamaan. Sattui kyl vähän päähän, onneks oli kypärä. Hetken jouduin haukkaan happea ennen kuin sain sanottua mitään… ja sitten mua rupes itse asiassa hihityttään, liekö joku shokkireaktio. Kaverit itse asiassa oli ehtiny vähän pelästyä, kun mä olin niin hiljanen siinä maatessani, ja polvi oli kuulemma näyttänyt siltä, että oli aika pahasti vääntynyt… mutta selvisin säikähdyksellä, onneksi. Jos ois ollu kivi alla niin ei ois ollu kivaa. Onneks myös ei ollut ihan jäinen rinne, vaan se antoi vähäsen periksi siinä yhteentörmäyksessä. Olen hassulla tavalla itsestäni ylpeä, sillä en varmaan yli vuoteen ole kaatunut niin rohkeasti, yleensä olen niin nynny-takapainoinen, että kaadunkin sivulle tai taakse. Eihän se nyt tietenkään hyvä ole, että pää on kipiä ja niska jumissa, mutta teki hyvä huomata, että eihän tuohon nyt kuollut… ja muisti taas että älä nyt helekatti rupea auraamaan senttiäkään vauhdissa, siinä käy just tuollai. Kyllä mä kaks viimosta laskua sitten vähän taas aristelin, mutta saahan sitä. Varsinkin kun rupes niska jo jäykistyyn ja päätä jomottamaan.

Miks musta usein tuntuu tosi vaikeelta olla jossain ryhmässä huonoin? Siis en tajua kyllä en. Sillä enhän minä kaikessa ole huonoin, joten miks se ottaa niin koville olla huono joissain asioissa?

Pitäis tajuta, että ihan silleen kuin että minä elän itseäni varten enkä ketään muuta, niin mä hiihdän itteäni varten enkä ketään muuta varten. Jos mä ite tykkään ja viihdyn, niin sen pitäis riittää… Miksi mä huolehdin niin paljon siitä, että kuinka paljon muut ”kärsii” mun huonoudesta, että mitenhän iso riippakivi mä oikein olen? Sillä jonkunhan on oltava porukan huonoin, ja mikäs siinä. Jotenkin mä vähän väliä haen jotain hyväksyntää sille, että en mä nyt vaan oo niin hyvä ja ”peloton” kuin te muut. Ja se on pönttöä, mitä se ketään auttaa, rupeaa vaan lähinnä ärsyttämään. Mulla itellä riittää aina ymmärtämystä kovastikin sille ihmiselle, joka sattuu olemaan ryhmässä heikoin. Toisaalta, tiedän myös sen ikävän piirteen itsessäni, että joissain tilanteissa mä ”halveksin” ”heikkoja” tai ”tyhmiä” tai ”huonoja” ihmisiä…. Ja samalla pelkään niitä tilanteita, joissa mahdollisesti joku halveksii minua. Hohhoi. Yllättävän kirpakoita fiiliksiä ja ajatuksia on täällä lomalla noussut. Mutta ei kai se mitään. Ei kai loma aina voi olla onnellista autuutta?:) Harvoin se itselläni ainakaan on, siis ainaista autuutta. Lomalla, samalla lailla kuin arjessa, ehtii kokea monenlaisia fiiliksiä. Mutta onneksi lomalla on kuitenkin se LOMAfiilis, jota ei arkena saa, ja se on kiva. Ehkä lomalla ehtii miettiä sellaisia asioita ja kohdata sellaisia juttuja, joita ei arkena ehdi tai muuten vaan ei tule vastaan.

Tää on muuten eka visiitti Norjaan sen jälkeen kun mä olin täällä vuoden vaihdossa, ja olin siinä onnettomuudessa, josta toi paniikkihäiriökin tuntuu saaneen alkunsa (= ei hyvä vuosi…). En hokannu sitä vasta kun ekana aamuna kun heräsin täällä. Kylhän se vähän sekalaisia tunteita herätti nähdä taas nää tutunlaiset vuonomaiset; vaikea itse asiassa niitä on selittää tai eritellä. Jossain päin päätä varmaan heräs ajatuksia, joita en ole aikoihin ajatellut ja muistellut. On ehkä hieman epävarmempi olo itsestäni kuin kotoSuomessa… Mutta kyllä se tästä, päivä kerrallaan, tässä on vielä puolitoista viikkoa aikaa tsiigailla maisemia ja tunnustella fiiliksiä. Norjan kieli alkaa kyllä mukavasti palautua muistiin...

Huomenna lähdetään oppaan kanssa päivä-skinnaus-retkelle. Toivottavasti on parempi sää kuin nyt (nyt sataa räntä-vettä ja tuulee ihan sikana…….:( ). Vähän jänskättää, että kuinkas mä taas jaksan ja pysyn matkassa, mutta pitää nyt vaan uskoa itteensä, muulla ei väliä. Ja jos ihan mahottomaksi menee, niin ei sekään ole mitään noloa, vaan se on sitä elämää. Muistutan itseäni siitä, että tämä on tosiaan sen ensimmäinen kunnon offariloma, tätä ennen kaikki on ollut muutenkin paljon helpompaa.

110407

Jepjep, taitaa olla edellisestä tekstistä viikko aikaa, ja fiilis suht erilainen:) Itsevarmuutta ja laskutaitoa on tullut lisää, eikä siellä offeilla enää ikävästi jännitä vaan sillai kivasti kutkuttaa vain:)

Reissukavereidenkin kanssa homma alkoi skulaamaan tosi kivasti sen parin päivän ”alakulon” jälkeen, meillä oli kyllä monta aika hassua ja hauskaa hetkeä, mm. opittiin mitä ”tunnaria” kukin hyräilee kun on mahtava fiilis: biisivalinnat olivat vähintäänkin yllättävät;), esim. ainoa miespuolinen reissukaveri kun rupesi hyräilemään häämarssia aina onnellisimmillaan... todella hämäävää ekalla kerralla=) Mulla taas rupes päässä soimaan ”Joulumaa…”… että näin meillä;) Yllättävänkin hyvin sujui yhteiselo, ihan tähänkin hetkeen asti, ja varmaan loppuajankin. Yhtenä päivänä huomas, että kaikki haki jotenkin omaa tilaa ja aikaa: kukin oli kävelyllä/kahvilla/oluella ties missä, niin no, mä vetelin itse asiassa päikkäreitä:)

Sillai meni vähän loppureissu nyt huonosti, että reissukaverilla paukahti eilen kaatuessa polvi jotenkin. Kyllä hän pystyi jotenkuten sillä seisomaan ja kävelemään, mutta sivuttaisliikkeitä oli mahdoton tehdä, polvi ei sitä kestänyt, muljahti vain vähäsen. Joten legevaktille lähettiin sitten näyttämään jalkaa, ja aika nopeasti päästiinkin lääkärin puheille (mä olin tulkkina, ko lääkäri ei oikeen osannu englantia ja reissukaveri kyllä ymmärtää ruotsia/norjaa suht hyvin, mutta ulosanti on aika heikkoa). Eipä siinä polvessa vissiin mikään pahasti ollut mennyt rikki, onneksi, venähtänyt vain toi ”sivuside” vai mikä lie. Mutta laskut loppuivat siihen. Mikä on tietty hänen puolestaan ikävintä, mutta myös minun kantiltani hieman ikävää, sillä tämän viikon olemme reissussa kahdestaan (ne kaks muuta kaveria joutuivat lähtemään maanantaina), ja suunnitelmissa oli vielä pari huippuhyvältä kuulostavaa ”huiputusta”… vaan eipä niitä nyt sitten tosiaan tehdä, sillä mä en lähde sellaiselle reissulle yksin, en ole tarpeeksi kokenut lähimainkaan. Joten tänään sitten laskin itekseni noita hissien läheisiä pöpelikköjä, tulipahan treenattua jotain kuitenkin. Mutta siis harmittaa. Toisaalta mä oon tainnu johonkin paukauttaa mun oman jalan kanssa, joten tänään painoi mono aika inhasti yhteen mustelmaan laskiessa. Joten huominen mun ois pitänyt joka tapauksessa pitää välipäivää. Ja sitten oiskin ollut enää yks mahdollinen laskupäivä, mutta senkin olisin ”joutunut” viettämään hissien tuntumassa… Joten me sitten tultiin siihen tulokseen, että me lähdetään huomenna jo maitojunalla kotiin, kaksi päivää aikaisemmin kuin mitä etukäteen oli suunniteltu. Harmittaa, mutta ihan pikkasen tuntuu kivaltakin mennä takasin kotiin.

Tuntuu samaan aikaan siltä, että ollaan oltu kauan poissa kotoa ja sitten kuitenkin samaan aikaan tuntuu myös siltä, että vastahan me ollaan päästy laskemaan, ja että ei me olla paljon ollenkaan laskettu. Ja kuitenkin minullakin on alla 9 päivää suksilla, yks taukopäivä oli vain välissä. Joten mun mittakaavassa olen kuitenkin ihan mukavasti saanut hiihellä.

Säät vaihtelivat parhaalla norjalaisella tyylillä vesisateesta lumisateeseen, tuulettomasta päivästä myrskyyn. Näkyvyys oli välillä nolla, ja sitten seuraavassa hetkessä paistoi aurinko siniseltä taivaalta… hämäävää sekin, oppiipahan seuraamaan kartalta että missä ja mihin mennään, eikä vaan tallustella sen mukaan että mitä edessä näkyy.

Lumiolosuhteet olivat vissiin parhaita miesmuistiin täällä: päästiin parinakin päivänä ihan korkaamattomalle puuterille… oikeesti, siinä meikäläisen märkä uni: aurinko paistaa, edessä korkkaamaton, sopivan jyrkkyinen lumikenttä, jossa noin 20 cm uutta pehmeää lunta (=täydellinen määrä: ei liikaa jolloin vauhti hidastuis liikaa, ja kuitenkin niin paljon, että lumi kivasti PÖLÄHTÄÄJ, mäkin sain aikaseks aika kivat lumipölähdyskaaret joka käännöksellä), joka on kuitenkin pakkautunut jo hieman, eli ei mitään ihmeellistä lumivyöryvaaraa… siitä sitten vain veteli omat S:t, ai että!!!!!=D Sitä muistellessa. Ja kehittyi se taitokin, viimesillä reissuilla kuulemma meikäläisen laskeminen näytti jo telemarkilta;), siitä on jopa kuva todisteena.

Kyllähän osa taas tykkää eniten siitä puiden seassa vetelemisestä, että kuulemma tollanen lumikentällä surffailu on jotenkin ”liian helppoa” ja jotenkin ehkä jopa ”latteaa”… mutta mä en todellakaan oo siinä pisteessä vieläJ, on se vaan kivaa kun voi surffailla rauhassa oikeen pitkän pätkänJ

Skinnauskin vaati näköjään opettelua: ekalla skinnauskeikalla sain nivuset ihan jumiin ja itseni ihan puhki, ja nyt sitten toissapäivänä kun skinnattiin yhen tötterön huipulle, niin meni suht hyvin, vaikka aika rivakasti kuulemma edettiinkin. Hikihän siinä hommassa tulee, mutta sehän on osa sitä hienoutta;) Ja vitsit sitä tunnetta, kun skinnataan ylöspän, lähellä huippua jo, eikä ketään muuta näy, ei edes kenenkään muun jäljet. SiistiäJ Ja sitten huipulla tuntee olevansa maailman laella kun ympärillä näkyy vaan toinen toistaan kauniimpia vuoren huippuja ja yhdessä suunnassa avoin meri vuonon muodossa.

Yhtenä päivänä oltiin muuten alkupäivä hisseillä liikenteessä niin, että ylin tuolihissikin oli auki. Ei se niin kauheasti enää pelottanut mennä siihen, kun hyvän kaverin kanssa menin. Jouduin kyllä koko ajan keskittymään siihen, että pysyn rauhallisena, mutta ei kai siinä mitään kun kerta sitten ei tullut paha olo. Joten jihaa… en vaan tajua taas, että miksi siitä ei osaa tän enempää iloita, on jotenkin lattea fiilis siitä… hohhoijakkaa=D

moro!

takasin ollaan, pari päivää aikasemmin kuin suunniteltu, koska kaverilla päsähti polvi, ja hiihdot jäi siihen. Mutta eipä tuo mittään, onneks ei ihan paskaks menny toi polvi. Totta kai harmittaa kun pari touria jäi tekemättä, mutta pitää mennä uudestaan;)

Enpä osaa nyt kirjoitella sen kummemmin, yritän totutella tässä kotona olemiseen. kaikki hyvin.
tässä kuvin reissufiiliksiä (säätä riitti KAIKENnäköistä, parhaimmat kuvat on tietty niiltä aurinkoisilta päiviltä):

skinit pois, näkyvyys nolla.......... (kaverin ottama kuva)

skinnailua, siistiä=D (vaikka helekatin raskasta kun sitä tuntikaupalla tekee..., mutta ehkä senkin takia niiiiin siistiä;)) (kaverin ottama kuva), mä meen tuolla tokana

eräällä huipulla, paras keli

pakko sitä on nyt vähän rockata;)

ei tän mukavammaksi voisi elämä mennä (toim. huom: telluasento hyvin kasassa... kehittymistä tapahtunut...:))

siisti fiilis kun ei muita ihmisiä eikä muita jälkiä kuin meidän näkyvissä mailla halmeilla...=D

ilta-aurinko Narvikissa

reissuun!!!!!!:)

heihei, elossa taas:) Mahatauti voitettu, ja niin kaikki muutkin taudit (tai ainakin tällä hetkellä;)), ja lähtöhetki kohti Norjaa häämöttää!!! Kaikki hyvin ja hienosti, ihanaa olla lomalla, kaksi viikkoa, aivan mahtavaa:) Mun ei varmaankaan tuu nettiin hirveesti mentyä (ellei oo nyt niin persiistä kelit koko ajan, että istutaan jossain sisätiloissa koko ajan), joten kuullaan taas kahden viikon päästä!:) Ollaan varovaisia lumen kanssa (se vähän jännittää, kun mä oon aika raakile vielä tuossa lumivyöryvaarahommelissa), eiköhän kaikki mee ihan kivasti:) Oloja!!

bläähähää...

mahataudissa kotona... tai se mahatauti onneks on jo enimmäkseen ohi, alkoi eilen ja oli nopee... Nyt sitä sitten tässä yrittää palautua hieman, kuume on onneks jo laskenu... kylläpä mua nyt vattu "tauditellaan"!!!!!!!!!!

fiilistelyä

taas lyhyttä fiilistelyä vaan, sen jälkeen kaadun nukkumaan....

Tosi mukava päivä tänään, oikeen sellanen, että siitä jäi pitkä, hyvä fiilis mutta myös haikea olo kun päivä oli loppu....Summary:
13 astetta plussaa, auringon paistetta, luminen rinne. Mukavaa seuraa, testisuksia, ja suht leikkimielinen mutta "järjestetty" kisa, johon osallistuin hyvistä aikomuksistani huolimatta;) ja yleisen painostuksen seurauksena, ja jossa en ollut viimeinen! vaude, eka kerta (noh, tää oli kyl vast elämäni toka kisa...)!! ja, noh, ne mun jälkeen sijoittuneet kaatuivat radalla, joten noh....:) Noh, mutta en siis ollut viimeinen!!
Olin liikkeellä Norjan-reissun reissukaverin kanssa, ja oli kiva ruveta fiilistelemään sitäkin reissua, viikon päästä ollaan jo matkalla=D=D=D=D

nyt. nukkumaan!

lyhyesti

tässä vaan lyhyt raportti, kun oon lähdössä taas "reissun päälle" täksi päiväksi, lisää tekstiä tulee huomenna:

-GOTAMAT RULAA!!!=D=D=D=D Aivan mielettömän miellyttävät ja hauskat laskea semmosessa tosi pehmosessa lumessa (asteita oli eilen illallakin viel +5.....), ihan erilaista ja helpompaa kuin mun Screameillä. Olen todella tyytyväinen ostokseeni! (ja ovat vielä pirun tyylikkäät;););), ja onpa hienoa laskea sillai, että "perästä" nousee lumisuihku=D=D=D)

-10(!) nousua tuolihissillä!! Kiitos ja kumarrus R:lle seurasta ja "tukiryhmänä" olemisesta, sä olit just täydellistä seuraa eilen illalla, sekä IISSOOOOO taputus itselleni selkään! Kyllä se tästä, joku päivä se tuolihissi voi tuntua jopa mukavalle...(noh, ei nyt ahnehdita......;))

ihanaa lauantaita kaikille!

perk*leen PMS

on taas naista viety tää alkuviikko niin että hohhoi.... Ihan ihme tunnekuohuntaa, eikä ihan mitään kaikkein mieluisinta: on ollut hermostumista, surullisuutta, kiukkua, nauruhörötystä, epävarmuutta, ... Onpa "ihanaa" olla nainen... Ottaisin mieluummin varmaan fyysisiä kuukautiskipuja kuin näitä henkisiä oireiluja, tai ainakin musta tuntuu niin. Nyt alkaa fiilis tasoittua ja "positiivistua", huh helposti. Toivoo aina vaan, ettei mitään pysyvää "damagea" saa aikaseks noilla "hulluilla päivillä" lähi-ihmisten suhteen....

lisäks on joku ihme pöpö vieläkin vaivaamassa sillai sitkeesti, tosi masentavaa.
Mutta joka tapauksessa: huomenna menen tapaamaan uhkaa numero unoa: tuolihissiä:) Jep, nyt vihdoin kerkiän, ja yks ystävä lupas tulla mukaan. On vaan sellanen olo, että tämä täytyy nyt vaan tehdä... Ei siitä nyt varmaan kivaa tule, mutta haluan uskoa, että pystyn siihen!!! (tai ainakin haluan uskoa niin=)) Tilanneraporttia tulee kunhan kerkiän...
Niin, ja samalla pääsen testaan uus-vanhoja suksia, jotka sitten ostaa tempasin: Völkl'n Gotamat vuoden 2004-"buddha"-mallia... Nää ois tarkoitus olla hyvät rymyämissukset rinteiden ulkopuolelle, saapi nähdä saanko niin leveetä laskuasentoa aikaseksi, että en kompuroi joka käännöksellä...;)

Kyl mua vähän masentaa tämän vuoden etelän hiihtokauden onneton pituus....:( Se alkoi niin myöhään, ja nyt se jo näyttää loppuvan....:(

Listaa unelmien kumppanin piirteistä

Pilvi haastoi minut tekemään jonkinsortin listaa niistä piirteistä, joita haluaisin, että kumppanillani olisi... Enpä ole minäkään hetkeen asiaa miettinyt tuollai "listaavalla" tavalla. On ollut sellainen fiilis, että eipä sitä voi kauhiasti etukäteen vaatimuksia ladella, asiat tulevat niin ainutlaatuisissa pakkauksissa ihmisyksilöiden muodossa, ja kokonaisuushan sen ratkaisee. Toki olen (onneksi) tullut tässä vuosien saatossa fiksummaksi, ja tiedän paremmin mitä haluan ja mitä en, ja missä voin joustaa ja minkä suhteen taasen en niin helposti halua joustaa. Pilvin lista oli kyllä jo itsessään todella hyvä, yhdyn siihen melkein jokaisen kohdan osalta, joten mietin tässä, että ehkä en koe nyt mitään mieltä kirjoittaa ne kaikki samat asiat tänne:) Tän listan kirjoittamista "hankaloittaa" ehkä myös se, että olen tapaillut tässä viimeisen kuukauden aikana erästä todella mukavaa ihmistä:), ja hän käy tätä minun blogiani välillä lukemassa (terve vaan, jos tätäkin luet=D, en ole vielä keksinyt sinulle mitään blogilempinimeä, kerron, jos tai kun keksin jonkun hyvä ja osuvan:)), joten koen, että ihan objektiivisesti ja ilman sensuuria en osaa enkä halua mitään "mieli-listaa" nyt kirjoittaa:)

Lyhyesti vain totean, että mitä minun mielestäni hyvässä parisuhteessa tapahtuu on, että kummatkin pitävät toisesta sellaisena kuin se toinen on (tietty varmaan JOTAIN ärsyttävää löytyy, mutta sekin kuuluu asiaan:)), tavallaan nimeomaan sen takia, eikä muista syistä. Antavat toiselle tilaa olla oma itsensä, eivätkä yritä tunkea sitä toista johonkin valmiiseen muottiin. Ovat kiinnostuneita ja iloisen uteliaita siitä, mitä kaikkea siitä toisesta löytyykään. Tasa-arvoista ja tasapuolista tukemista ja arvostamista. Tietty suhteen alkamiseen tarvitaan henkinen ja fyysinen kiinnostus. Noh, ei toi nyt ollutkaan niin lyhyt toteamus:)

Mutta sellaisen listan voisin tässä kirjoittaa, jossa luetellaan niitä asioita, joita koen että EN halua että kumppanistani löytyy (tämä on itselleni varmaan selvempi "lista" kuin se joka kuvastaa mitä spesifisesti haluaa):
- huumorintajuttomuus
- pilkunviilaus käytännön elämässä
- yleinen tyytymättömyys kaikkeen = negatiivisuus
- epäaitous: sanoo muuta kuin tarkoittaa, tarkoittaa muuta kuin sanoo
- puhumisesta ja tunteista ahdistuminen
- toisten ihmisten vähätteleminen/ylimielisyys
- status-juttujen tuijottaminen/jonkin sortin "lavasteiden" ylläpitäminen, jotta näyttäisi joltain muulta kuin on/rahan liiallinen "arvostaminen"
- joustamattomuus
- vakavia mielenterveysongelmia (tän sanominen kuullostaa julmalta, mutta kun minä vaan tiiän, että en olisi paras ihminen sellaisen ihmisen kanssa olemaan, vaikka varmaan osaisin ehkä jollain tavalla hyvin toista ymmärtää... Totta kai se on eri tilanne, jos ihmissuhteen aikana toinen vaikka sairastuu, silloin minä en varmaan lähde rinnalta kirveelläkään:). Mutta jos heti alkuasetelma on se, että toisella on selkeitä mielenterveysongelmia, niin koen, että se yhdistettynä mun omiin ongelmiin ei ole hyvä juttu. Kumpikaan ei luultavasti saisi silloin sitä mitä tarvitsisi.)
- runsas alkoholin juominen
- takakireys
- liika "kotihiiriys", "matkustushaluttomuus"
- komentelu
- kaavoihin kangistuneisuus: "näin meillä tehtiin kotona, joten näin tehdään nytkin"...TÄH?
- koskettaa vain ja ainoastaan silloin kun haluaa seksiä/ei pidä läheisyydestä ihan läheisyyden takia
- urheilemattomuus
- ymmärtämättömyys siitä, että jokaisella meistä on heikkoutemme ja vaikeutemme, ja että se kuuluu elämään, eikä tee ihmistä huonommaksi
- mielipiteettömyys (siis sellainen jeesjees-ihminen)
- kuuntelemattomuus
- minun mielestä "pahanhajuinen";) (joo, en voi sille mitään, hajut/tuoksut merkkaa mulle varmaan suhteellisen paljon verrattuna moneen muuhun....:))
Edit (lisäyksiä):
- valehteleva
- selkärangaton

Ääh, tuntuipa tuonkin listan kirjoittaminen vaikealta... Kun on vaikea ilmaista noita asioita sillai, että ne ymmärretään just sillai kuin olin tarkoittanut. Moni oli noista kohdista nyt varmaan monellekin päivänselviä, mutta kun tuli mieleen, niin tuli mieleen. Varmasti lisääkin pointteja löytyis, mutta ei nyt just tuu mieleen....
Noh, mutta, Pilvi, tuossa on nyt jonkin sortin listaa:), vaikkei ehkä sellainen ihan kuin oisit toivonut!

täällä taas...

no MORO!=D

Tuntuupas siitä olevan kauhiasti aikaa kun viimeksi oli kunnolla aikaa hihhuloida täällä netissäkin... Onpi ollut ohjelmaa ja vähä flunssaa... Mutta nyt siis, jaapatijaapatijaa:)

joo. Kaks viikkoa sitten iski pikku flunssa, ja koin että se oli viikossa ohi (mä oon tässä tilanteessa aina vähän liian optimistinen) ja tän viikon hilluin jo reenaten... Vaan ei vissiin ollutkaan: nyt perjantaina alkoi tuntua hieman ikävältä tuolla keuhkojen suunnalla, ja se tunne onpi jatkunut. Blääh. Katson huomenna tilannetta, voipi olla että tarttee käydä tohtorilla, vaikka en tiiä mitä hän osaisi tähän sanoa. Levolla varmaan menee ohi. Täytyy myöntää, että en ole oppinut vielä muistamaan, että astmalääkettä tarttis lisätä heti flunssan oireiden ilmestyessä, eikä vasta tyyliin nyt, kun homma on jo osittain pitkittynyt... Nooh, hyvä juttu on tässä se, että parempi sairastella nyt, kuin parin viikon päästä Norjan erämaissa:) Huonompi juttu on tietty se, että huolettaa hieman, että miten kunto pääsee laskemaan... Noh, eiköhän se peruskunto ole siellä jossain, ja jos ei muuten, niin apinan raivolla mä niitä mäkiä kiipeän;)

tieto

mulla on tosi onnellinen fiilis just nyt. Hymyilyttää oikeastaan jatkuvasti:) Kaikki vaan tuntuu sujuvan nyt niin ihanasti.

paniikista taas

Pisti vissiin mun oma edellinen postaukseni miettimään asioita taas. Ja hoksasin, että olen perinyt äidiltäni yhden (ainakin) minun mielestä huonon piirteen. Tai tietyssä mittakaavassa se on ihan hyvä piirre, mutta saa sillä itselleen hallaakin tehtyä. Eli: siis mun äiteellä aika kultaa muistot niin että huhhuh... siis LIIKAA. Esim. nykyään hänen mielestään mä olin helppo teini ja että ei me nyt hirveesti tapeltu, kun totuus on jotain ihan muuta.... Mun mielestä on osittain hyvä muistaa menneisyyden "taistelut", niistä saa ymmärrystä omasta itsestään ja asioiden merkityksestä. Jotenkin se on mulle tärkeetä. Noh, tähän aikakultaamuistot-piirteeseen tietty kuuluu myös se, että eihän ikäviä asioita kannata "liikaa" miettiä, pääseehän niiden "ympärikin" jotenkin... Ja tää on se piirre, jonka mä valitettavasti olen perinyt äiteeltäni (toi aikakultaamuistot-piirre kun ei ole mulle tullut, mä taidan pikemminkin olla vähän päinvastainen...): tää piirre on varmaan osittain myötävaikuttanut mun henkisiin ongelmiin, sillä 25-vuotiaaksi asti tuppasin tiukalla hetkellä vaan valitsemaan sen vaihtoehdon, että "silmät kiinni, pidätä henkeä, hyppää vaan, äläkä ajattele", tavallaan että "juoksen niin lujaa, että ei ne ikävät asiat saa mua kiinni" , niin sitten kun vihdoin suostuu/on pakko katsoa edessään kasvanutta "henkistä paskakasaa", niin siinä tulee hätä käteen, siinä on vaan aika paljon kerraksi selvitettävä... Ei ihmetytä että alkoi hiukka ahdistamaan...

Noh, miten tämä tuli mieleen edellisestä postauksesta: Mä teen sitä "ongelmallisten ajatusten kiertämistä" vieläkin, onneks vaan pienemmässä mittakaavassa, ja onneks mä nykyään sen jo aika nopeesti hoksaan, ja yritän suht heti pakittaa takaisin "asian kohdalle" ja kohdata se naamakkain.
Niin siis katsokaas tosiaan se tuolihissidraama (huvittavaa jotenkin, kun tuolihissikäsitteellä on niin suuri rooli tällä hetkellä... mutta se vaan taitaa olla tän mun ongelman "henkilöytymä" tässä vaiheessa) häiritsi varmaan eniten siks, että se muistutti tosi konkreettisesti siitä, että en mä ole kokonaan "kuivilla" paniikkihäiriöstä. Koska totta kai mä haluaisin olla ihan "over-and-done-with" paniikkihäiriöstä ja porskutella menemään niinkuin ei koskaan mitään ongelmaa oisi ees ollut, ja välillä se jopa tuntuu siltä että koko ongelmaa ei ole enää, kun sitä voi niin hyvin, eikä se ole päällimmäisenä mielessä enää. Sitten tämmöiset minulle "tiukat" paikat muistuttavat vähän liian elävästi että mikä on homman nimi ja sitä vaan pettyy ja masentuu... Pitäis vaan muistaa, että jollain tasolla toi "paniikkialttius" varmaan seuraa mua läpi elämän, ja että ei se välttämättä ole ainoastaan edes huono homma: nykyään voin huonosti oikeastaan vaan silloin kun jokin asia ei ole muutenkaan kunnossa: olen liian väsynyt, liian nälkäinen, stressannut liikaa, jokin asia painaa, jne. Ja nyt, toisin kuin ennen, minun on tavallaan pakko heti kohdata se "ongelma" joka painaa ja hoitaa olosuhteet paremmiksi, ennenkuin asiat menevät "liian" pitkälle niinkuin ennenvanhaan. Ja haluaisin uskoa siihen, että jatkuvasti opin tuntemaan ja lukemaan itseäni paremmin ja paremmin ja sen myötä tavallaan elää minulle suotuisalla tavalla, ja siitä seurauksena sitten paniikin oireetkin vähenevät, ja voin joku päivä istua jopa tuolihississä siten, että ei jännitä tippaakaan....=D (on mullakin asialliset noi suuret toiveet....:))

niin. Tää blogi olkoon jatkossakin hyvä saitti ottaa sellaisia asioita käsittelyyn, joita "normaalisti" lähtisin vähän kiertämään.

kirjoitusblokki II

...on jonkinsortin päällä. Sisällä ois taas jotenkin montakin ajatusta, mutta sitten kun mietin, että mistä päästä aloittelen kirjoittamista, niin alkaa tökkiä. Ja sitten tulee vielä huono omatunto, kun on vähän huonosti nyt kirjoitellut... öääöäöäöääää....

mä en kyllä tykkää tupakansavusta, koko ajan itse asiassa vähemmän ja vähemmän... Käväsin tuossa baarissa, ja nyt haisee KAIKKI pahalle. blääh... Baarikäynti jäi aika lyhyeksi, kun rupes vaan väsyttään. Noh, oon ollutkin hiukka lenssussa koko viikon, ja tänään sitten aika kauan ulkona rinteessä. Oli muuten aika loska keli, mutta seura oli niin hubaa, että hauskaa oli silti.

yks juttu, mistä musta tuntuu että mun pitää mainita (vaikka en tavallaan haluaisi, koska olen edelleen pettynyt) on se, että tuossa viime viikon hiihtoreissulla se v*tun tuolihissi sai musta jonkinsortin yliotteen: olin hiukka liian itsevarma: oma tyhmä veto tavallaan, ois pitänyt tajuta olla menemättä siihen silloin kun olin ollut hereillä puoli neljästä asti, syönyt ja juonut liian vähän, skinnaillut ylämäkeen aika kauan ja kaatuillut pöpelikössä... ja SITTEN minä smart ass matkalla syömään menin istumaan siihen tuolihissiin sen kummemmin ajattelematta.... ja sitten tuli yhtäkkiä aika tosi huono olo.... Ei hyvä, ei todellakaan. Mutta ei ihan hirvee ylläri jälkeenpäin ajateltuna, sillä mulla oli muutenkin jo valmiiksi väsymyksestä ja nälästä semmonen "tärisevä olo". Mä pakotin sitten itseni uudelleen siihen hissiin myöhemmin samana päivänä, mutta ei oikeen sujunut silloinkaan. Seuraavana päivänä kiersin tuolihissit kaukaa, mulla tuli niin inha olo jo siitä ajatuksesta, että pakottaisin itseni siihen. Tajusin, että silloin se vain pahentaisi tilannetta. Olin aika pirun pettyny itteeni, kun tuli tuollainen takapakkitilanne nyt sitten. Hölmöksi tunnen itseni myös ja nolottaa, vaikka osittain tajuan, että ei siihen ole mitään syytä. Tuli vaan piiiiiitkästä aikaa sellanen tosi "rikkinäinen" olo, sellanen järjettömän totaalinen "enhän mä pysty mihinkään"-fiilis, että olenpa minä vammainen. Nooh, onneks sain fiiliksen pikkuhiljaa käännettyä, ja päätin, että nyt annan itseni olla, ja nautin reissusta, ja saan hyvän fiiliksen takaisin, ja että eiköhän sitä tuolihissi-dilemmaa voi yrittää parannella joku toinenkin kerta. Tää on varmaan eka kerta, kun olen tavallaan totaalisesti luovuttanut joksikin ajaksi. Auttoi, kun sain puhuttua asiasta ja itkettyä parin kannustavan ystävän kanssa, tuossa tilanteessa kun minä itse osaan soimata itteni niin maan rakoon, niin tarvitsen sitä, että joku kehuu mua (realistisessa mittakaavassa), ja muistuttaa siitä pitkästä matkasta jonka olen tähän asti tullut ja kannustaa, että ei tämä elämä vielä tähän loppunu, ja että kyllä se siitä taas pikkuhiljaa.

tämmöttiis. tämmönen mä sitten vaan oon.
ensi viikolla tarttis käydä "paikallisessa" "tuolihissillisessä" keskuksessa, jostain on aloitettava reenaaminen taas..... -huokaus-

do i need to say more...

t: elossa, onnellisena, joskin hieman räkäisenä:)

tämän paikkakunnan taksivaraussysteemi...

on s-y-v-ä-l-t-ä.
ihan vaan noin niinkuin avautumisena. Jos mua joku asia ärsyttää, ja jumalattoman paljon, on se, kun samaan paikkaan jostain asiasta soittaessa ja sieltä eri ihmisten kanssa asiasta puhuessa, saa ihan vastakkaisia vastauksia ja palautetta. tjiiiiiiiiiiiiiisus. Enkä ole ennen tiennyt, että tilataksin varaaminen noin 24 tunnin varoituksella voi tämän kokoisella paikkakunnalla olla ongelma... Ok, myönnetään, että lähtöaika on kaikinpuolin, noh, sanoisinko "aikainen", mutta silti! Sanoivat (tai se kolmas tyyppi jonka kanssa puhuin, muut ennen sitä sanoivat että ei varmaan tule olemaan ongelmaa...), että juu, voidaan me se varmistaa, mutta vasta n. 15 MINUUTTIA ennen tilattua aikaa... Jepjep. Että sitten vaan todetaan, että juu ei oo, ja sillä tiedollahan mä teen silloin tosi paljon, mistähän kumman syystä mä edes haluan varata sitä taksia etukäteen!?!??!?!?!?!?!?!?!?!?!??!?

Kiitoksia R:lle, joka tässä vaiheessa alkoi sitten säätämään asiaa kuntoon kanssani!

ok. oon väsynyt, vähän kipunen ja äärettömän turhautunut.

kai mä jollain kampean itteni huomenna liikenteeseen, kai siellä jonkinsortin kulkuneuvo odottaa............................

blogi hiljenee loppuviikoksi, mukavat viikonloput jnejnejne.

pistää vähän miettimään omia harrastuksiaan...:

https://www2.helsinki.fi/bin/horde/util/go.php?url=http%3A%2F%2Fwww.iltalehti.fi%2Fuutiset%2F200702275797126_uu.shtml&Horde2=4a8b4189528f04ce7429f271d05ec839

minun suuntanahan on huomenna aamulla juuri Pyhä ja pöpelikkö ja rinteet siellä.....

hahhaaa

ainiin, vielä tiedoksi: saatiin vihdoin varmistettua Norjan reissun majoitus... Hahhahhaa, kaksi viikkoa huhtikuun auringossa Pohjois-Norjassa! Tulee varmasti hyvä kokemus.

kipusena

jepjep, tais iskeä jokin ihan pieni pöpö. Noh, johan tässä oli terveitä päiviä nähtykin jo tarpeeksi;) Fiilis ihan ok, paleltanu on vaan koko päivän, ja silmiä särkenyt. Tulin töistä kotiin puolenpäivän jälkeen. Huomenna on jokseenkin pakko mennä töihin, mutta eiköhän se tästä. Ja keskiviikkoaamuna olen viimeistään ihan terve...;)

tämmöinen kipuilu on ihan ok, onneks ei iskeny se töissä riehunu norovirus (koputan puuta)...

jännittämisestä

pitääkin kuitenkin kirjoitella tänään vielä vähän enemmän, kun tuli yks aihe niin selvästi mieleen...
niin, siis: jännittäminen.

Mä jännitän aika usein ja kaikennäköistä=D Aina mä olen sellainen ollut. Jännitin kouluun menemistä, ihmisten tapaamista, kilpailua, koetta, kavereitakin, uusia ihmisiä, jne.jne. Se on kuitenkin niin osa mua, että useimmiten siitä ei enää oo oikeestaan edes ollenkaan haittaa. Ja taidan mä siitä osittain nauttiakin, sehän on se jännityksen hakeminen mikä vie mut ehkä tuollaisiin hieman keskivertoa "vauhdikkaampiin" lajeihin, joissa kuitenkin sitten olen nynnyimmästä päästä=D Ihmiset kokevat monesti sanan "jännittäminen" jotenkin negatiivisena... mulle se on, jaa, olomuoto:) Kyllähän sitä jatkuvasti pyrkii vähentämään, ja kyllä se onnistuukin. Mutta olomuotona se pysyy:)

Mutta ihmisiä mä varmaan jännitän kaikista eniten (lukuunottamatta sitä tuolihissiä ja kilpailutilanteita;)). Siis jännitän vaan, en mä osaa sitä selittää. Ja hassuinta on se, että harvoinpa se jännittäminen musta näkyy, vaikka ois maha ihan kuralla jo melki. Silleenkin se on aina ollut. En mä sitä tietoisesti peitä, mutta jostain syystä se on sellaista piilossa-jännittämistä. Tästä tuli kyllä mieleen, että ehkä mulla on eri käsitys jännittämisestä kuin useimmilla: meinaan, että voihan se olla, että monet "jännittää" samalla tavalla ja yhtä paljon, mutta he eivät nimeä tai koe sitä samalla lailla kuin minä.

Pienempänä kylläkin jännitin ihan sikana semmosia tilanteita, joissa mun oli mentävä ihan uuteen ryhmään mukaan (useimmiten se liittyi luistelujuttuihin). Kerran olin menossa kesäleirille (tais olla niitä mun ekoja), olin jotain yhdeksän vuotta vanha, ja mulla oli ekana aamuna niin kipeä maha, että en mä vaan pystyny menemään mukaan treenaamaan, makasin vaan äiteen läheisyydessä. (niin, siis mä jännitän mahalla:)). Nolottihan se tilanne mua ihan hirveesti, mutta en vaan voinu sille mitään, että mahaa kramppasi pahemman kerran... Nooh, kyllä se siitä sitten toisena päivänä. En oikeen tiiä mitä mä pelkäsin... Kai mä vaan koin itteni jotenkin "erilaiseksi" ja pelkäsin että en pääse joukkoon kunnolla mukaan... Vaikka ei siinä koskaan tainnu hirveen "huonosti" käydä:), kälissy mä oon aina sitten kun mä vauhtiin pääsen:) Kyllä mä vieläkin vähän aristelen yksin mennä uuteen porukkaan, tänään huomasin taas. Siis sillai, että jos mä en tunne siitä ketään ennestään, niin mua jännittää ja ujostuttaa, ja jättäydyn vähän taka-alalle. En mä vaan osaa ihan kylmiltäni mennä silleen paukauttaan, että "moi, mä oon memyi ja tehän _ihan varmasti_ tahdotte minuun tutustua";) En osaa tunkea itteäni väkisin mukaan, jotenkin aina mieluummin tulen kutsuttuna kuin sillai väen väkisin tunkemalla itse itseni porukkaan. Sillai se tilanne menee tosi mukavasti, jos siinä uudessa ryhmässä on ykskin tuttu ennestään, niin sitä kautta mä "uskallan" liittyä joukkoon aika kivuttomasti, silloin musta tuntuu, että mulla on "oikeus" liittyä joukkoon...

Joskus jännittäminen on kivaa, toisina päivinä ei sitten taas nappaa ollenkaan... Sen mukaan sitten mun käyttäytymismallit hiukka vaihtelee päivästä toiseen, ja se mulle suotakoon:)

kiirusta

...on jostain syystä. Ei mitään sellaista hirmu stressaavaa kiirusta, itse asiassa enimmäkseen päinvastoin:) Mutta kiirusta joka tapauksessa, nyt on taas viikko menny niin että huhhuh. Töissä on tosiaan opetusjakso menossa, mikä tarkoittaa että päivät on sellaisia "hackat-och-malet" (en keksi hyvää suomennosta tuosta), olo on sellanen että koko ajan on vähän kiire johonkin, ja mitään ei tunnu ehtivän tehdä loppuun asti. Ja täytyy kyllä sanoa, että opettaminen on huomattavasti enemmän voimia vievää kuin mun tavallinen työpäivä.
Ja hiihelty on tietty kanssa=D

tiettekö muuten sen ilmiön, kuinka silloin kun on yksin kotona ja ois aikaa ja on vähän tylsää, ja kukaan ei oikeen ees vastaa puhelimeen kun on niin kiire... Ja sitten taas kun itestä tuntuis, että huhhuh, pidänpä tässä hieman tarpeellista "laatuaikaa" itteni kanssa, että hetki itekseen vois tehdä hyvää, niin sitten puhelin pärisee milloin mistäkin syystä... (juu, en mä vaan osaa olla vastaamatta jos joku soittaa, ja puhelin on päällä...). Mun viikonloppu on ollut sitä jälkimmäistä osastoa. Ihan kivaa, varsinkin sitten kun luovuin "pakkomielteestä" saada olla hiukan omassa rauhassa, totesin, että ehtii sitä varmaan toistekin:) Sattuu ja tapahtuu; M loukkas perjantaina reenissä polvensa, kävin sitten hakemassa sairaalan päivystyksestä hänet ja vein kotiin siinä puolenyön jälkeen... Kun sen tietää, että tuollaisessa tilanteessa on kurja hoitaa ittensä kotiin itekseen, se tuntuu niin kivalta kun joku kaveri tulee hakemaan ja saa kyydin lisäksi vähän juttuseuraa... Mä olin kylläkin siinä vaiheessa aika zombie väsymyksestä, joten juttua ei riittänyt mutta kuuntelevaa korvaa kuitenkin. Lauantaina leikin invataksia;), käytiin mun reenien jälkeen M:n kanssa kaupassa ja niin edelleen. Ja sitten äitee soitti tosi surkiana kotoaan, oli norovirus nyt sitten iskenyt... ei kiva:( Joten yritin siinä vähän parannella hänen fiiliksiään puhelinlangan kautta. Ja sitten illalla alkoi ihme sumplaus tekstiviesteillä tämän päivän hiihto"reissun" tiimoilta... viimeinen viesti siitä asiasta tuli siinä yö yhden aikaan... Ja mä kun vaan yritin kattella leffaa omalta kotisohvalta =D Jotenkin ihan hassua. Väsyttää mua kyllä, joten TÄNÄÄN meen aikaseen nukkumaan.

keskiviikkona suunta on kohti Pyhää....

nörttiluuserisinkkutyttö:)

Heh, jepjep, tässä sinkkutaloudessa eletään kyllä VILLIÄ aikaa... Olin sit tosiaan eilen sanonut kavereille, että juujuu, kyllä mäkin nyt kerrankin lähden baariin, jeejee... Vaan toisin kävikin: syötiin tosiaan hyvin tässä reenien jälkeen, punaviinin kera... Ruuan päälle siirryimme "olohuoneen puolelle" (siis soffalle ja lattialle lattiatyynyjen varaan köllöttelemään)... Ja en mä siitä lattialta oikeestaan sitten mihinkään enää noussut=D Puolen viinipullon jälkeen ajatus "laittautumisesta" kävi ylitsepääsemättömäksi, ja huonon omatunnon saattelemana voivottelin, että en määä nyt jaksa lähteä yhtään mihinkään, sorisorisori... Noh, onneks meitä oli useampi paikalla, joten kenenkään ilta ei mun takia peruuntunut. Loppujen lopuksi kolme lähti baariin, ja kaks meistä jäi sitten vielä tissuttelemaan kotio:) Ja puol yksitoista olin simahtanut... Että tämmöttiis, kerrassaan päätähuimaavaa menoa=D Mutta oli kyllä mukavaa: hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja hyvää viiniä... Ei kai sitä muuta enää kaipaa.

Nyt tarvii lukea työjuttuja jotta tiiän mistä mä huomenna puhun=D Ja sitten laskiaissunnuntaimäkeen!

hyvä fiilis II

juu, aina vaan on hyvä fiilis=D Mulla on taas töissä opetusjakso menossa, ja perjantaina oli tosi hyvä opetustilanne päällä, kaikki osallistuivat ja tuli mielenkiintoista keskustelua. Kyllä mä siitäkin saan omanlaiset kiksit:)

Kylläpä nää päivät menevät nopeasti... Tänään nukuin pitkään (tai no, ysiin, mutta se on pitkään verrattuna kahden viime viikon aamuihin....), ja köllöttelin viel sen päälle hyvän kirjan kanssa sängyssä aika kauan... Mukavata:) Sitten tarvi ruveta tekemään jotain tälle huushollille, sillä se rupes jo olemaan siinä kunnossa, että muakin alkoi ärsyttämään: en ollut ehtiny tekemään sille mitään Ylläksen keikan jälkeen muuta kuin että aina vaan ladannut uuden satsin kamoja johonkin lattialle:) Noh, nyt on olkkari siivottu, makkari on viel kuin pommin jäljiltä, mutta sen siivoan sitten huomenna. Oven voi laittaa kiinni jos alkaa häiritsemään;) Äsken olin reeneissä, oli ihan hyvät, aika rankat fyysisesti, mutta teki hyvää. Nyt sitten on kohta pari kaveria tulossa mun luo tekemään ruokaa, pitkästä aikaa ehtii heitäkin näkemään, tosi kiva. Tilanne on nääs semmoinen, että mun vanhimmat ja siten eräällä tavalla lähimmät ystävät eivät laske mäkeä, eivät sitten millään vekottimella, joten tähän aikaan vuodesta näänkin heitä liian harvoin... Tästä taitaakin tulla jonkinsortin "ystäväviikonloppu": tänään tosiaan tehään parin ystävän kanssa ruokaa ja lähdetään varmaan johonkin kaupungille kattomaan sitten vielä meininkiä, muakin huvittaa, pitkästä aikaa... Joskus on vaan kiva hihhuloida kavereidensa kanssa:) Ja sitten huomenna tapaan yhden kolmannen ystävän, menen siel käymään, ja hän itse asiassa lupas leikata vähän mun hiuksiakin (pitkät, hiukka kiharat hiukset ovat hyvät: niistä ei huomaa, vaikka ei olisikaan pro ollut leikkaamassa:)), ne ovat jotenkin kasvaneet viime aikoina hillittömästi....
päläpäläpälä=D Tarvii lopetella....

hyvä fiilis

pakko kirjoittaa vähäsen, vaikka mun tarvis jo olla iltapuuhissa, että ei taas mee myöhäseks toi nukkumaan meneminen...

Onpa hyvä fiilis. Monesta asiasta yhteensä. Kävin tänään illal kiertämässä ekan kerran keppejä telluilla, kun pari tuttua oli kans menossa ekaa kertaa sinne, oli YLLÄTTÄVÄN mukavata, mä kun olin luullut, että ei oo ihan mun juttu. Taidanpa mennä vielä toistekin. Ei mun sukset nyt ihan soveliaimmat noihin juttuihin ole, kun ovat vähän liian leviät, mutta hälläkö väliä. Ja tekniikka kepin kiertoa varten ei kyllä oo hallussa ollenkaan, nyt kun tarttis saada sitten enempi painoa etujalalle, ja mä kun vietin melki koko viime kauden siten, että yritin saada painoa enempi myös takajalalle=D Ja varsinkin viime viikon offarisessiolla tuli taas harjoiteltua hieman takapainoisempaa menoa, että ei ois "sukeltanu"... Tämmöstä tää on, koskaan ei oo täysin hyvä;), mutta aattelin, että toi kepinkiertokin sitten taas puolestaan opettaa mua uudella tavalla ja uusia juttuja, ja se sitten tukee sitä pöpelikköpeuhaamista, joka kuitenkin on sitä mitä mä eniten haluan oppia ja kokea. Ja toi kepinkierto on sillai kans hyvä, että ei noi etelän rinteet muuten enää hirveesti houkuttele, mutta tuollainen tuo sitten siihen vähän uutta ulottuvuutta taas. Kiva olla ulkona tekemässä jotakin mieluista:)

Toinen juttu, joka tuntuu hyvältä, koostuukin sitten itsessään monesta "pienestä" seikasta. Olen nääs yllättävän moneen ihmiseen kuitenki tutustunut tässä viimeisen puolen vuoden aikana (enimmäkseen juu noissa hiihtohommissa), ja tutustunu ihan sillai, että yhteyttä pidetään tasaisen harvakseltaan. Ja se tuntuu jotenkin hyvältä. Tai siis kyseessä on sellaiset ihmiset, jotka ei varsinaisesti "saa" multa mitään eivätkä "hyödy" musta mitenkään, mutta silti molemminpuolisesti pitävät yhteyttä. Siinä tulee mulle nääs sellanen fiilis, että kappas vaan, mustahan tykätään ihmisenä=D Ja se tuntuu hyvältä. Täytyy nauttia siitä niin kauan kuin sitä kestää. Täytyypi täsmentää, että usea näistä ihmisistä on varattuja miehiä, joiden kanssa on sitten ollut tosi helppo jotenkin vaan "kaveroitua", mulle se on ainakin tosi selkee tilanne, että jos toinen on varattu, niin eipä sitten tarvii mitään kelailla koskaan, että mitä se miettii jos mä sanoin näin ja näin, vaan sitten voi "tykittää" ihan vapaasti;) Ja se onpi tällä hetkellä hauskaa:) Mä taidan kyllä olla varatuille miehille jotenkin hyvän tyyppinen kaveriksi, koska eipä mun kanssa tarvii koskaan miettiä, että mitähän toi meinaa. Tämä kuvio on toistunut useammassa otteessa mun elämässä, siis se, että oon varatuille miehille hyvä "naiskaveri". Oishan se tietty kiva, jos joku tuollainen mies, jonka kanssa juttu luistaa ja synkkaa, ois joskus jopa vapaa, mutta elämä on;) (toim.huom. ihan vaan tarkennuksena: en siis haikaile kenenkään varatun miehen perään, mutta kiva kuitenkin huomata, että kappas, löytyyhän tältä planeetalta mukavia miehiä:), se luo toivoa, että ehkä joku päivä mä törmään tosiaan samankaltaiseen synkkaukseen miehen kanssa, joka on sitten vapaa.)
Tähän hyvänmielen-kategoriaan kuuluu myös se, että menneisyys alkaa tosissaan olla menneisyyttä: esim. yhden entisen poikakaverin kanssa ollaan lähennytty tässä talven aikana sillai mukavasti kaverimielellä, mä kun hänen seuraansa olen välillä kaivannut ihan ihmisenä ja laskukaverina vaan. Nyt tuntuu kuluneen tarpeeksi aikaa siihen, että voidaan olla nyt sitten kavereita, ihan hyviäkin sellaisia.

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ

KAIKILLE TASAPUOLISESTI!=D

(täytyy myöntää, että ei tämä ystävänpäivä-hösseli nyt oo ihan mun ominta alaa, mutta onhan se kiva toivotella mukavia asioita:)... Noh, mun asenteesta asiaan kertoo ehkä se, että mä muistin ystävänpäivän vasta siinä vaiheessa kun POMOLTA tuli hyvää ystävänpäivää-meili...:))

aforismi II

Elämä on kuin offari-hiihtoa ja offari-hiihto on kuin elämää: Olet itse vastuussa tekemisistäsi, reagoimisistasi ja "polun" valitsemisessa, kukaan muu ei voi "hiihtää" puolestasi. Muut voivat vain antaa vinkkejä.

aforismi

Elämä on kuin offari-hiihtoa ja offari-hiihto on kuin elämää: kummassakin olosuhteet muuttuvat jatkuvasti ja on pyrittävä sopeutumaan mahdollisimman nopeasti ja hyvin sen hetkiseen tilanteeseen ja samalla on pyrittävä nauttimaan mahdollisimman paljon jokaisesta hetkestä itsestään.

matkakertomus

helöy... Offarisessiot takana, ja tyttö vielä yhdessä paketissa... Niska jumissa (taas...), samoin selkä ja reidet ja... Mutta hymy ei:)

Väsyttää kyllä, ei käy kieltäminen, mutta se on itseaiheutettua ja -"haluttua", joten ei sovi valittaa:)

Reissu oli kaikin puolin ihan ok-onnistunut.. Torstaina ja perjantaina hiihtelin enimmäkseen itekseni rinteissä, ja meinasin sään takia jo hiukka lannistua: -20 astetta ja IHAN kauhia viima, en oo ennen moista kokenut, rinteiden ulkopuolisetkin alueet olivat aika kovat siinä ilmassa... Rinteessä ei paljon muita näkynyt... Onhan se tietty kiva, että ei tarvinnu jonottaa mihinkään, mutta huonompi homma kun rupes aina hississä paleltamaan, varsinkin naama ja pää olivat kovilla... Päällä oli sekä kuoritakki, että sen päällä untsikka, sillon tarkeni.. pieni michelin-ukko-ilmiö, ei kyllä sattunut hirveesti kun kaatui;), hyvä ko taipui kyykkäämään;)

Perjantai-iltana alkoi sitten paikalle kerääntyä porukkaa viikonlopun offarisessioita varten, jotka "paikallinen" seura järjesti, ja joita varten minäkin varsinaisesti sinne tällä kertaa olin lähtenyt... Sattuipa joukossa olemaan muutama tuttukin, vaikka olin luullut, että en tunne sieltä ketään. Hauskaa. Piirit pienenevät edelleen:) Siinä sitten heti lauantaiaamusta porukka jaettiin tason mukaan ryhmiin, ja siitä sitten lähdettiin "mettään" (toim.huom: EN ollut alkeisryhmässä, hahaa, jotain edistystä on tapahtunut!!). Sää oli onneks lauhtunut, ja viima vähän hellittänyt, aurinkokin paistoi siniseltä taivaalta. Meidän ryhmä osoittautui kaikin puolin mukavaksi: porukka aika samantasoista ja -vauhtista, hyvällä fiiliksellä hiihteleviä, muita kannustavia ihmisiä, ja "opekin" oli tosi mukava ja hyvä. Kyllähän se eka lasku pöpelikössä oli aika heikkoa, mutta onneks se oli tasaisen heikkoa kaikilla, eipä tarvinnu ketään ootella erikseen kun kaikki lentelivät menemään tasaiseen tahtiin;) Siinä sitten päivä meni "hyviä" lumia etsiskellessä, ja löytyihän pieni pläntti puuteriakin, mettän keskeltä... Mulla vaan on jostain syystä antipatioita puita kohtaan, ja laskupasmat menee sekaisin viimeistään siinä vaiheessa kun puita tulee näkyviin:) Mutta puiden lomassa oli kyllä aivan mahtavaa lunta, ja siellä ei tuullut yhtään, ja aurinko paistoi: eräänlainen paratiisi. Päivän mittaan reenattiin myös lumivyörytilanteessa toimimista Ylläksen BCA-piipparikentällä (TODELLA opettavainen ja kiinnostava kokemus!). Launtaina koin kyllä parikin ahaa-elämystä, ja se tuntui kivalta.
Hiihtelyn jälkeen oli ohjelmassa pikku yhteenvetopalaveri, sauna ja ruokaa. sitten iltaohjelmassa lisää lumiturvallisuusjuttuja sekä juttua suksien huollosta (taas pääsi mies paasaamaan tästä asiasta...;););)). Ja sen jälkeen "vapaata" oleilua... Mä siirryin suht aikaseen nukkumaan, ei vaan enää pysynyt silmät auki.

Sunnuntaiaamusta taas sitten pöpelikköön, mulla tuntui opit menneet johonkin yön aikana hukkaan, oli aika hakemista taas, ja itseä rupes hieman veetuttamaan... Mutta sain fiiliksen käännettyä pirtsakaksi taas, tajusin, että ei voi mitään kun reidet on jo niin väsyneet.... Ihan ookoosti se sitten loppupeleissä meni, varsinkin lopussa kun jätettiin aivot enempi narikkaan, ja mentiin "vapaalla" tyylillä.... Aika loppuikin sitten ihan liian nopeasti, ja oli loppupuheenvuorojen aika, ja sitten matka taittui junalle ja siitä junalla. Haikea olo oli, niinkuin näköjään aina noiden reissujen jälkeen.... Aamulla sitten suoraan junalta töihin, toooooosiiii Fresh;)

Pari todella hyvää vinkkiä tuli viikonlopun aikana mulle, ja ne kun saan oikeasti siirrettyä offari-laskuun, niin kyllä se siitä! Suurin juttu on se, että yrittäis pitää rintamasuunnan koko ajan eteenpäin ja laskis vähän suorempaa linjaa niin ei tulis niitä mulle tyypillisiä kaaren ulkopuolelle lentoja.... Mutta kuten "opekin" sanoi, kyllä meillä kaikilla oli tekniikka hallussa, se pitäis nyt vaan oppia toteuttamaan offarireilla, se kun on tosi erilainen maailma kun rinteessä laskeminen. Eli "ongelma" on taas siellä pään sisällä: pitäis vaan uskaltaa taas vähän enemmän, "apinan raivolla"!!!!=D Kyllä se tästä, tarvii vaan jaksaa olla kärsivällinen

Ylläksellä on kyllä mahtavan isoja offari-"lakeuksia", jossa ei puista tarvii välittää, valitettavasti se lumi oli siellä vaan tosi vaihtelevaa: korpusta (au!) sellasen puolipehmoseen aaltohankeen... Mutta jos noissa olosuhteissa oppii laskemaan, niin pärjää sitten helpommissakin paikoissa.

Ylläkselle...

...huomenna=D Blogi hiljenee siksi aikaa...

työpaikka-avautumisia

alkaa taas eräs kolleega kypsyttämään... Ollaan hyvin tultu juttuun nyt jo vuosi (ekat vuodet oli hiukka hankalia), mutta nyt mua on alkanut taas ärsyttämään tyypin asenne... Mä en jaksa sellasta, että ollaan silleen "piilotylyjä" ja "piilonokkavia", joka v.tun asiasta. Varsinkin jos hän on väsynyt, niin hänen tuntuu olevan vaikea sietää sitä, että toinen on iloinen ja onnellinen ja yrittää keventää tilannetta... Se tyyppi vois silloin olla vaan hiljaa, eikä vittuiluillaan pilata toisenkin päivää. Kaikilla meillä on huonoja päiviä, mutta pakkoko sitä on mennä tahalleen toistenkin päivää pilaamaan. Enkä mä jaksa sitä, että jos mä oon iloinen jostain pienestä asiasta tai jotain, ja niin hänen on ilmoitettava jollain tavalla, että asia on hänen mielestään turhanpäiväinen asia. Tulee sellanen tunne, että hän on taas ruvennut käyttäytymään vähättelevästi, ja sekös saa mut raivoihin. En ees viittiny tänään mennä kahvitunnilla porukkaan istumaan, sillä en vaan jaksa katella hänen naamaansa, ja pelkään osittain että sanoisin jotain mitä ei kannattaisi sanoa... Sillä sen olen oppinut, että turha hänen kanssaan on ruveta kinaamaan, se on ihan yhtä tyhjän kans, tai pahempikin. Hän ei nimittäin kovin helpolla ota kritiikkiä vastaan omasta itsestään, vaan suuttuu sitten noin vuoden ajaksi... Ja se ei ole kiva juttu, sillä hän on mestari puhumaan paskaa toisista selän takana..

Vituttaa kun tulee tollasen ääliö-ihmisen takia paha mieli.

paniikista

tere. teen sen nyt, mitä olen kovin kauan aatellut tehdä, mutta en oo saanut aikaseks. Nimittäin yritän nyt kuvailla miltä tuntuu saada paniikkikohtaus. Sitä on vaikea selittää sillai "uskottavasti", siis sillai että tekstistä oikeesti ymmärtää vähäsen edes miltä es tuntuu... Sanat ovat jotenki liian pliisuja kuvaamaan sitä fiilistä. Mutta yritetään.

mulla on onneks jo se vuosi aikaa edellisestä "kunnon" paniikkikohtauksesta, joten ei oo ihan tuoretta tapausta muistissa... Mutta toisaalta, se on niin kamala ja niiiiiin tuttu fiilis, että en mä varmaan sitä kokonaan koskaan unohda. ja hyvä niin toisaalta, osaanpa arvostaa hyvää oloa=D

Jeps. Mistäs mä aloittaisin... Noh, aluks ne paniikkikohtaukset tuli näennäisen yllättäen (jälkeenpäin opin tunnistamaan tietyn kuvion/fiiliksen tilanteessa, joka toimi laukaisijana), sehän siinä varmaan pelotti kans tosi paljon, sillä itselläki oli tosi vaikeuksia ymmärtää että mitä on tapahtumassa...

Noniin.

Sydän alkaa tykyttää yhtäkkiä tosi lujaa, kropan ja mielen valtaa sellainen fiilis, että nyt pitää PAETA jotain järkyttävää. Hyperventilointia, jonka seurauksena tuntuu, että ei saa kunnolla happea ja että sydän pysähtyy... Puhuminen pelottaa, ja tuntuu mahdottomalta, on täysin lamaantunut olo, vaikka toisaalta pelkää tekevänsä jotain hullua ja hallitsematonta. Mulla fiilikseen liittyy kuolemanpelon lisäks pelko hulluksi tulemisesta: loogista kun tietää millanen broidi mulla on ja että se hulluksi tuleminen oli aikoinaan se mun suurin pelko. Ja se paniikkifiilis vaan tuntuu niin "hullulta": siinä jotenkin kontrolli omasta itsestään _tuntuu_ häviävän johonkin ihan kokonaan, ja se on pelottava fiilis. Kyllä siihen liittyy myös itsensä nolaamisen pelko, häpeää sitä kontrollin häviämistä ja epätodellista fiilistä. Tämä pahin piikki fiiliksissä kestää ehkä korkeintaan minuutin, mutta omassa päässä ja kropassa se tuntuu paremminkin puolelta tunnilta. Sitten seuraa sellanen henkinen "tärisevä" fiilis, joka johtuu siitä, että täytyy palautua kauheesta adrenaliini- ja pako-reaktiosta. Kaikki tämä tapahtuu mun pään ja kropan sisällä ja se on aivan sanoinkuvaamaton tunteiden vyöry... Ja ihmeellisintä sitten on kuulla toisilta, että ei sitä kuulemma huomaa muusta kuin että musta tulee tosi hiljainen, ja sanon ehkä että hei, mulla on nyt paha olo. Ja silti mua aina nolottaa/nolotti jälkeenpäin... Se täytyy myös mainita, että ei siinä paniikkikohtauksen aikana toinen ihminen pysty auttamaan mitenkään, varsinkin semmonen ylenmääräinen "hei mikä on, onks sulla joku hätä, voinko mä auttaa"-kyselyt vaan pahensi tilannetta. Siinä tarvii olla hetki itekseen ja yrittää hieman rauhoittua. Hyvää tekee jos joku läheinen ihminen vaan on siinä ja jatkaa hommiaan, ja tosiaan on vaan siinä vierellä. Näin jälkeenpäin vasta tajuan, että jokainen niistä, varmaan sadoista, eri "kokoisista" paniikkikohtauksista mitä mullakin on ollut, niin kesti vaan tosiaan sen vähän aikaa... Mutta siihen "toipumiseen" menee paljon kauemmin, ja oikeastaan se "rajoittavin" tekijä siinä paniikki-ihmisessä on nimenomaan sen itse paniikkikohtauksen pelko.... Monet alkavat rajoittaa elämäänsä sen mukaan, missä tilanteissa/paikoissa heille tulee paniikkikohtaus. ja tavallaan ymmärrän sen. Mutta mä taistelin/taistelen aina sitä vastaan, se on jotenkin aina ollut itsestäänselvyys, enkä osaa itse nähdä sitä hienoutta siinä. Onneks ystävät välillä aina muistuttavat siitä mun sitkeydestä, kun itse on kärsimätön ittensä kanssa. Joskus on itellensä annettava "löysää liekaa", eli jos joku tilanne väsyneenä ahdistaa liikaa, niin siitä voi antaa itsensä silloin tällöin luistaa, KUNHAN SIITÄ EI TULE TAPA.

Mulla alkoi paniikkikohtaukset ollessani Norjassa vaihtarina 24-vuotiaana: mä olin onnettomuudessa, jossa loukkasin pääni (paha aivotärähdys) ja niskani (niskanimat menivät jollain tavalla "lyttyyn", niin että hermot jäivät väliin--> tunto käsivarsissa oli vähän aikaa vähän niin ja näin, ja niskalihakset ihan jumissa, ja päätä särki aika paljon ja usein). Se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin, että ei perkule, mäkin voin kuolla ihan tuosta noin vaan. Siihen mennessä vaan läheisille ihmisille oli sattunut ikäviä asioita, olin kuitenkin aina voinut luottaa itseeni: päähäni ja kroppaani... Ja sitten kävikin tosiaan niin, että sekä kroppa että pää antoivat "periksi"...: terapiassa puhuttiin, että ehkä se oli vaan se viimeinen pisara, joka sain kokemani vaikeuksien/ikävien asioiden summan menevän yli "viivan"... Aluks en tajunnut että minulla oli paniikkikohtauksia, laitoin sen vaan niskan ja kipeän pään piikkiin... Vasta ollessani takaisin Suomessa ja sairasloman ollessa ohi ja kun minut oli julistettu olevan "fyysisesti kuosissa" taas, tajusin että jotain oli pielessä kun niitä pelkotiloja ja "lamaantumis-fiiliksiä" tuli edelleen... Silloinkaan en tajunnut asian vakavuutta, vaan kävin varmaan vaan jotain 6 kertaa YTHS:n terapeutilla juttelemassa, ja aattelin jotenkin että tämä tästä lutviutuu itekseen ajan myötä... Muutin toiseen kaupunkiin tekemään lopputyötä ja gradua, ja silloin olotila muuttui tosi huonoksi: paniikkikohtauksia joka päivä, useampikin, ja rupesin välttelemään monia ihmisiä kun taas toisia (hyviä ystäviä ja äitiä) kuormitin ahdistuksellani ihan liikaa. Äiti sitten vihdoin sanoi, että pitäiskö sun tyttökulta hakea apua... Ja olin samaa mieltä, mutta olin niin häpeissäni ja suruissani, että en "selviä" omasta elämästäni omin avuin... Mulla meni sillai vauhdikkaasti hommat, että kun kerroin YTHS:llä skitsofreenisestä veljestäni ja isästäni joka kuoli ollessani lapsi vain, niin pääsin aika vikkelään terapiaan... jotain hyötyä kaikesta kaaoksesta;););) Kelaltakin herui tukea aika kivasti, taisin olla kyllä aika screwed up, burnt out, jne.... Olen kiitollinen kaikille ja kaikelle, että asiat meni niinkuin ne meni... Sitten meni seuraavat 4 vuotta terapiassa.................

Sen Norjan äksidentin jälkeen mulla kesti toooooooooooooooooosi kauan että aloin luottamaan omaan kehooni taas ja sen jaksamiseen... Mua varoitettiin kovasti sen onnettomuuden jälkeen, että ei saanut nostaa pulssia kauheesti, ja muutenkin kovat äänet aiheutti päänsärkyä... Seurauksena oli se, että sitten kun kropan piti olla kuosissa jo, niin tuntui pelottavalta alkaa "käyttää" kroppaa taas... Aluksi en uskaltanut lähteä yksin lenkille tai puntille, kuvittelin, että tapahtuu jotain pelottavaa, tyyliin päässä poksahtaa verisuoni jne... siitä pelosta eteenpäin pääseminen meni hitaasti....Ja sitten oli tietty se pointti, että koska paniikkikohtauksessa syke nousee korkeaksi, niin koin kaikki tilanteet joissa sydämen syke (urheilu) nousi pelotaviksi... Urheile nyt tosiaan siinä sitten:) Mutta pikkuhiljaa, todella PIKKUhiljaa tein enempi ja enempi juttuja ja kovempaa ja kovempaa... ja nyt täytyy sanoa, että nykyään ei enää oikeestaan joudu himmailemaan omien pelkojen takia. ja se tuntuu niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin siistiltä, varmaan siks mä oon pahempi "liikkumis-narkkari" kuin ikinä ennen.

Se täytyy myöntää, että KB-reeneissä mulla on vaikeata tottua ottamaan päähän lyöntejä "vastaan" vaikka päässä on pääsuoja, mä säikähdän vieläkin, säikähdän, että ei kai taas sattunut jotakin... Koska sen oon sisäistänyt, vähän liiankin hyvin, että pää on tärkeä paikka, ja yllättävän herkkää kamaa ja että sen kustannuksella ei kannata leikkiä...
Mutta katellaan... luulen että tarviin siinäkin vaan enempi aikaa kuin "normi"-reenailija, kokemuksen ja ajan kanssa opin, että ei se mun pää nyt edelleenkään poksahda pienistä kolhuista..... Siihen asti vetelen "pää"sparrireenejä vaan "tuttujen ja sopivien" tyyppien kanssa (siis tyyppien, jotka osaavat hallita lyöntejään ja voimiaan, että ei tarvii pelätä että sieltä tulee liian lujaa), ja sitten muiden kanssa sparrataan "ilman päätä", tänk juu veri meni.... Vaikka kyllähän mua nolottaa, että mä oon se nynnerö... mutta tää kasvattaa mua henkisesti. taas;)

huh, tulipa tekstiä...

HYVÄ MINÄ!!!

tapahtui tänään: "viimeisiä voittoja paniikista": mulla on ollut tässä vuoden ajan jonkin sortin tuolihissikammo (pitkä stoori, kerron vaikka huomenna pidemmin). Lyhyt versio: viimeinen todella selvä paniikkikohtaus sattui vuosi sitten Alpeilla pysähtyneessä tuolihississä lumipyryssä. Sen jälkeen on ollut tosi hankala mennä tuolihissiin, ja se istuminen siellä ei ole tuntunut mukavalta. Se paniikkikohtauksen pelko oli koko ajan hyvin vahvasti esillä. Menin kyllä, mutta aina tutun kanssa ja itku kurkussa ja paha olo kropassa ja päässä, sekä lievä hyperventilaatio päällä, ja jälkeenpäin aina nolotti. Mutta tänään: menin ekan kerran tälle kaudelle tuolihissiin, jännitin mahan kuralle jo hissijonossa, ja pelkäsin sitä, että mitä jos taas tulee huono olo.. Mutta ystäväni Kaima oli messissä, ja sain pitää hänen kädestä kiinni (varmuudeks), ja iloiseks yllätykseks se hissireissu ei tuntunut enää ollenkaan niin pahalta... en mä nyt ihan rela vieläkään tietty ole, mutta varsinaisesti pahaa oloa ei tullut vaikka jännitti... On kyllä ihan pirun hienoa, vaikea selittää miten hienoa oikeesti!=D

nyt. öitä!

hiihtokuume...

...alkaa olla jo aivan valtava! piru kun töissäki ollessa pitää miettiä, että EI mennä surffaileen niitä hiihtojuttuja, nyt täytyy tehdä näitä töitä... Nyt tajuan, miksi viime toukokuussa iski jonkin sortin masis kun kausi oli ohi... Noh, siitä en nyt rupia huolehtimaan, kuinka tänä loppukeväänä käy... Nautin nyt tästä, virtaa on paljon ja samoin innostusta:) Ihanaa sekin, että näkee ja kuulee taas hiihtotutuista, puoli vuotta meni aika hissukseen sillä rintamalla. Jännä, miten tän fiiliksen aina unohtaa, ja sitten se iskee taas yhtäkkiä ihan täysiä... Ei sitä itsekään tajua kauden ulkopuolella täysin kuin MAHTAVA tää fiilis on=D About kolme viikon välein päivää pidempiä hiihtoreissuja, ei paha:) Viikonloppuna kaiman kanssa Himokselle hiihtobussilla vähän ottamaan tuntumaa taas päiväksi (mulla on toisetkin sukset lainassa tällä hetkellä, tesmailen vähän kaposempia suksia, jos vaikka pääsis entistä enemmän kantillensa, makeeta!) (niin, ja mitä sitä sijainteja enää hirveesti piiloittelemaan, kyllä tutut kuitenkin tietää missä mä painan menemään=D)

Toim. huom.

sukset on nyt VOIDELTU vaan ei kantteja teroitettu, itse=D Joten kaikki voivat nukkua yönsä rauhassa, moimoi;)

Miehet rakastavat antaa neuvoja...

..jepjep... sain eilen mun "miesten neuvojen ristiriitaisuuksien ihanuus"-sarjassa annokseni täyteen, AINAKIN tämä viikon osalta:)

Niin siis kyseessä on mies/miehet + jokin "tekninen" tai käytännön juttu: tilannehan on aina se, että jokaisella asiaa ollenkaan tuntevalla miehellä on asiasta hyyyyyyvin selvä mielipide, ja se voi olla ihan päinvastainen kuin jonkin toisen "asiantuntevan" miehen, ja sitä on paasattava kuitenkin niinkuin sitä ainutta totuutta mun tapaiselle "tytönhupakolle";) (ja sen lisäksi joka toinen lause päivittelee paasauksen keskellä sitä, että miten sinä nyt noooooooooooooooin oot voinu sen aatella tehdä!??!?!?!?...)... Noh, siinä tilanteessa, kun meikätyttö vaan yrittää oppia asioita ja tehdä "niinkuin pitää", niin pää menee vähemmästäkin sekaisin.

Kyse oli eilen mun suksien huollosta. Viime vuonna telluliiton leirillä paikallinen suksihuoltamon pometsu opetti meikäläisiä kuinka huolletaan sukset ihan kanttien terottamisesta lähtien ja siitä sitten voiteluun... Aattelin, että otan pikkuhiljaa nää opit käytäntöön, ja viime kautena aloitin homman sillä, että tein voitelun ite (kiitos äiteelle vanhasta silitysraudasta!:)), ja hyvinhän sen suju ja sujuu vieläkin, siihen telineeksi riittää vaiks kaks tuolia. Noh, sitä kanttien terottamista olin aatellu sitten ruveta tekemään vasta sitten, kun ois jokin tarpeeksi hyvä teline suksien kiinnittämiseen. Nyt oli sitten sattunut niin mukavasti, että laskupiireistä on tullut tutuksi heebo (itse asiassa viime reissun adhd-tyyppi), jolla on kavereineen muista urheilusyistä verstas... Noh, mähän päätin sitten kutsua itseni sinne, hahaa:), huoltamaan mun omat sukset. Ja aluksi tuli vaan vastaus, että juu tule vaan, ei sen kummempia kysymyksiä. Noh. Sitten kun eilen olin hakemassa viilaa ja sitä tarvittavaa "kulmatukea" (vai mikä helekatti sen nimi nyt onkaan) paikallisesta mäenlaskukauppataivaasta;), niin siellähän sitten tuttu omistaja (jolla ennenkin on ollu jokseenkin isällinen asenne muhun:)) rupes paasaamaan, että eieieieieieieieieieiiiiiiiiii, ei saa ite ruveta viilaan niitä kantteja, sukset menee PILALLE!! siinä vaiheessa olin varmaan aika kysymysmerkin näköinen, ja selitin, että en mä oo asiasta muuta mieltä muuta kuin että mulle on kyllä asiaa opetettu ja oletan että se on tarkoitettu rohkaisuksi tekemään jotain niille suksille itse, mutta että (painotin!) enhän mä mitään asiasta oikeesti tiiä... Noh, paasausta jatkui varmaan noin reilu vartti yhteensä, välillä hän palveli muita asiakkaita, ja palasi sitten mun luo, ja piirteli kaavakuvia ja kaikkea siitä kuinka pieleen asia voipi mennä, että se on niin herkkää niin herkkää.... Luulen että ai gat thö point:) Kun setä siinä hiukka "rauhoittui", niin asia selvisi siinä määrin, että juu, noh, voi niitä sivukantteja vähän ite viilailla, mutta että pohjakantteihin ei kandeis ite koskea. Ok, fine by me:), ja lähdin reeneihin. Reenien aikana oli sitten adhd-tyyppi yrittänyt soitella, ja sitten kun soitin takas, niin sain kuulla jokseenkin kolmannen version asiasta:) Hän oli kuulemma ruvennu funtsimaan, että mitä mä sillä verstaalla teen suksia huoltaessa, nehän voi huoltaa vaikka kädellä tukien (siinähän sitä herkkyyttä ja tarkkuutta kerrakseen;))... ehheh... johon vastasin, että en mä ees enää oo varma, tarviinko mun ees yrittää olla itsenäinen nainen suksieni kanssa, ja että hiihtokaupan setä oli sanonut niin ja niin... Johon adhd sitten tokas, että jos se kyseinen setä on sanonut niin, niin sitä kannattaa uskoa, ja sain kuulla tästä jonkinsortin mini-paasauksen (vaikka en koskaan ollut ees vastaan väittänyt:)). Sitten sain kuitenkin vielä kuulla, kuinka "eihän siellä pöpelikössä mitään telineitä ole, sun tarvii oppia silleen kädellä tukien vähän viilaileen".... Ja sitten vielä: "ja mihin sitä toisaalta ees kantteja tarvii, sillä eihän käännöksiä kannata liian paljon tehdä, siinä katoaa vauhti"... josta puhe siirtyikin massaan ja vetovoiman lakiin, ja että kuulemma mustakin saisi helposti 10 kiloa raskaamman makkaraperuna-dieetillä=D, pääsisin lujempaa mäkeä alas=D Kieltäydyin kuitenkin kunniasta:)
Näin ne puheenaiheet vaihtuu.
Lopputulos: mä taidan nyt vaan taas voidella sukset ennen seuraavaa reissua (se on kuitenkin pöpelikköpainoitteinen), ja sen jälkeen vien sukset sedälle huollettavaksi... Ja kaikki voivat nukkua yönsä rauhassa;);)

Jeps. Mutta jollain tapaa koen, että miehet nauttivat siitä, että välillä pääsevät neuvomaan ja paasaamaan tuollaisesta minun kaltaiselleni oliolle, joten ehkä sekin on yksi tarkoitus miksi olen olemassa;););)

Edit: Haluaisin kuitenkin lisätä, että olen kuitenkin iloinen, että minun elämässäni on näitä hetkittäin kovinkin "neuvovia" miehiä, jollain takaperoisella tavalla se antaa mulle loppupeleissä sellaisen fiiliksen että minusta välitetään ja huolehditaan:) En mä ainakaan ite jaksa paasata ihmiselle, josta en tippaakaan välitä:)

Äh...

...mulla on vaikka kuinka monta hyvää kirjoitusaihetta päässäni aamupäivisin töissä ollessani, mutta sitten kun ois aikaa niitä kirjotella (eli siis nyt), niin pää lyö suht tyhjää... Harmi. Mutta elämä on.

Juu. noh, sen olen ainakin tässä viime päivien aikana lopullisesti tajunnut, että ehkä mun henkilöllisyys tässä blogissa on liian ilmiselvä yrittääkseen edes olla anonyymi... Noh, eipä se sen silloin marraskuisen oivalluksen jälkeen ole ihan hirveesti heilauttanut.... Jotenkin vaan tuntuis vaikeelta ruveta yrittämään kirjoittamaan siten, että ei kukaan vaan tunnistaisi, tämä nyt kun mulle tällainen arjen porina-boksi, joka tekee mulle gutaa. Vaikka kyllä mä tuossa eilen illalla hiukka selasin omia kirjoituksiani, että mitä kaikkea tänne onkaan tullut avauduttua:) Mutta en mä nyt mitään fataalia löytänyt;), ehkä mulla on joku ihme tarve avautua jonnekin, ja jos joku sitä haluaa lukea, niin eipä mua haittaa. Se ehkä hetken hämäs, kun aattelin, että harrastuksista tutut ihmiset saa lukea mun "heikkouksista", päällimmäisenä mielessä on tietty toi mun veri dier paniikkihäiriö, joista puolitutut ihmiset ei nyt ees yleensä tiiä tai arvaa mitään. Mutta ehkä olen päässyt sen pisteen yli, että jotenkin häpeisin elämääni... Jossakin vaiheessa tein sitäkin. Mutta joo. Mähän voin olla esimerkki ihmisestä, joka on kärsinyt pahastakin paniikkihäiriöstä, ja päässyt siitä kuitenkin yli ja eteenpäin, tekemällä työtä itsensä kanssa terapiassa. Ehkä haluaisin myös ihmisten ymmärtävän (jotka ei tällaista ole aiemmin kohdannut), että paniikkihäiriöön tai muuhun sellaiseen sairastuva on ihan tavallinen ihminen, ei siihen tarvitse mitään ihme merkittäviä "vikoja". Lisäksi haluaisin ehkä, jos mahdollista, olla sellainen "foorumi", jonka kanssa ja jossa voipi tämmöisistä "herkistä" asioista keskustella, se onpi minulle aika luontevaa, ihan omakohtaisten kokemusten kautta. Aina mä en noista asioista jaksa "jauhaa", tai edes kuunnella (esim. jos itellä on jotenkin ahistava ja stressaava kausi menossa esim. töissä), mutta se suotakoon minulle=D

niinjoo... mutta mitään mahdollisia heebo/mies-systeemeistä en ihan hirveesti viitti tänne tilittää, ne mua sitten jälkeenpäin kuitenkin nolotttaa:) Mutta jos joku päivä löydä itselleni parin, niin no worries, kyllä kaikki sen saa ihan varmasti kuulla;)

No nyt on...

...vihdoin ja viimein skinit eli nousukarvat leikattu muotoonsa... ei siinä menny kuin pari kuukautta ootellessa=D. Jotenkin aina lykkäsin sitä leikkausprosessia, kun en ole aikaisemmin moista tehnyt ja ne ovat kuitenkin sen verran arvokkaat, että ei ihan hirvittävästi kiehtonut ajatus mokaamisesta.... Noh, tänään tosiaan otin itseäni niskasta kiinni, ja luin ohjeet (!vau!;)), ja laitoin töpinäksi... Jonkin verran kesti se ähläys, kun nyt kerta halusin, että asia tulee hoidettua just eikä melkein... Suht tyytyväinen olen kyllä, katotaan nyt sitten parin viikon päästä miten ne käytössä toimii:) Aattelin kyllä, että pitäiskö mennä takapihan metikön pikkunyppylälle kaikki tamineet päällä testaileen, muttamutta... ei kestä nyt pokka:) Ja itse asiassa jonkin verran tänään laiskottikin:)

stressitasokin on laskenut huomattavasti, ihanaa oli tänään kun ehti vetästä tunnin tirsat! En oisi millään malttanu nousta sieltä lämpöisestä unikolosta enää mihinkään!:) Mutta. Skinien leikkaus odotti, niin eihän SILLE mitään mahda:)

mikä viikko...

..huhhelihuh, onpa ollut kiire viikko......... pitääpä tähän listata kaikki asiat mitkä ovat mahtuneet tälle viikolle, ehkä sen jälkeen ei ihmetytä että hiukka väsyttää;)

-en kertonut aiemmin sitä, että tosiaan viime viikonlopun hiihtoreissun aikana autostani hajosi vilkku --> vilkku vilkutti vasemmalle ilman että mihinkään koski... oli kuulemma "vilkkuviiksi" mäsä, eikä varaosia löytynyt tietenkään tien päältä...pikku stressiä pukkasi, mutta teippasin vilkkutikun kiinni hiukka "yläasentoon", silloin se ei vilkuttanut vasemmalle eikä onneksi oikeallekaan... Sitten ajeltiin se vajaa 300 kilsaa ilman vilkku himaan... tooooosi turvallista. mutta eipä ollut ihan hirveesti vaihtoehtoja. Tilannetta helpotti se, että toinen autokunta ajoi koko ajan mun perässä, niin että motarilla pystyi lähteä ohittamaan ilman vilkkua silloin kun ketään muuta kuin se tuttu auto ei ollut takana... se tuttu autokunta kun tiesi tilanteen ja osasi "varoa"... kaupungissa olikin sitten hiukka vaarallisempaa, mutta ajelin tosi varovasti ja ennakoivasti, ihan hyvin päästiin perille... Noh, henkisesti oli kyl rankempi ajoreissu kuin yleensä... no, enivei, paikallinen huoltoliike oli tosi avulias, ja sai hommattua varaosan jo tiistaiksi, joten silloin olin aamuseiskan jälkeen jo pikahuollossa venaamassa. Ja nyt vilkku toimii taas kuin unelma: elämän pieniä iloja;)

-niska jymähti sitten oikeen kunnolla sen venakko-törmäyksen jälkeen: ma-ke päätä särki koko ajan vähäsen, ei edes hieromalla&venyttämällä oikeen helpottanut. Opin sen, että kun päätä särkee vähäsen jatkuvasti, olen suht kireä ihminen... YLLLLättävää... Noh, keskiviikon reeneissä vihdoin paikat lämpeni sen verran, että kipukin lakkas-

-keskiviikkona mokasin yhden viikon eksperimentin , ihan loppuvaiheessa... tänk juu veri meni. pitkästä aikaa veetutti töissä oikeen olan takaa.

-keskiviikkona oli hammastarkastus-käynti. Ja voivoi, nyt sitten löytyi elämäni eka reikä:( Olin jo luullut olevani hampaideni kanssa invinsible;) Joten porattiin sitten eka kerta... ei ollu niin paha kuin olin kuullut=D
Mutta. tästä sä hampaiden alamäki alkaa...............................;)

-torstaina olin vaatimattomat 11 tuntia töissä: oli perjantaiaamuna esitys, jota oli sitten valmisteltava, ja siihen tuli niin paljon juttuja

-torstai-myöhäisillan päätteeksi kylppärin lattiakaivo meni yhtäkkiä ihan tukkoon --> suihkun aikana oli kylpyammeen alle ja muualle lattialle kerääntynyt noin pari senttiä vettä ilman että huomasin mitään... voi viddu! siinä sitten lappasin vettä pois vähän ennen puoltayötä... Onni onnettomuudessa oli, että vesi ei mennyt kylppärin lattiaa pidemmälle... Mutta silti... Ite olin ihan katkipoikki, joten en ottanut tuota kovin kevyesti....

-perjantaiaamuna oli tunnin esitys, joka meni kai ihan ok, mutta koska olin niin väsynyt, niin jännitin tilannetta aika paljon --> ei ollut mieluisin esitys historian aikana.

-perjantai-illan korjailin opetuskeikan vikat tentit...

phiuuu. juuh, jotenkin on vieläkin vähän stressi-olo, vaiks varsinaista syytä ei oikeen enää ole... noh, eiköhän se tästä;)

pidempi matkakertomus:)

Heips keikkuu, ääni on mennyt ja väsyttää, mutta muuten on hyvä fiilis:) Toivon että en ole tulossa kipeeksi, vaan että tää äänen käheys johtuu siitä, että on 3 päivää huutanu ja puhunut pakkasessa, ja tottumattomalle se voi käydä koville:) Tää väsymys on tuttua: tältä se aina tuntuu kun tulee hiihtoreissulta: ei siellä kuiteskaan ihan tarpeeksi nuku, ja sitten painanut vauhdilla koko ajan, ettei ees sitä väsymystä huomaa... Vasta sitten kun tulee takaisin arkeen niin se pamahtaa päälle. Mutta eipä voi nyt valittaa, ihan oma valinta;)

Pakkasta oli tosiaan la ja su sellaset 16-12 astetta... Tuntui kyllä raikkaalta:), eikä se kylmyys oikeestaan haitannut yhtään, päällä oli asianmukaiset vermeet... Aamupäivällä kyllä pukkas varpaat kylmenemään, mutta sekin korjautui kahvitauolla. Rinteitä oli auki vähemmän kuin yleensä tähän aikaan, mutta jostain on aloitettava;) Populaa oli puoleltapäivin rinteessä yleensä ihan liikaa, joten me pidettiin siinä sitten pitkä ruokatauko ja palattiin asiaan vähän myöhemmin taas. Perjantaina varsinkin paikalla oli oikeestaan venäläisiä, virolaisia ja me... oikeesti hämäs, varsinkin kun noiden venäläisten rinnekäyttäytyminen ei oo ihan kohdallaan: kuinkas ollakaan, tällä kertaa oli mun vuoro jäädä holtittomat venäläisen yliajamaks: siinä lasken rinnettä alaspäin, ympärillä on tilaa vaiks kuinka, ja vauhti on jopa hitaampi kuin yleensä (sillä olin pysähtynyt katsomaan oliko kaatuneelle kaverilleni sattunut mitään), ja sitten yhtäkkiä kuuluu takaa kirkaisu ja sitten sekunnin sadasosan jälkeen muhun törmää joku ja kaataa mut ihan mullinmallin... Niska hiukka venksahti, mutta ei pahasti. Ei siinä mitään, mutta sitten tyyppi ei ees vaivaudu pysähtymään!!! Herranpieksut ko mä hermostuin, toi on niin edesvastuutonta ja tyypillistä: saivat kyllä sellasen sanallisen paasauksen osakseen, että tuskinpa jättävät toista kertaa ihmistä rinteeseen makaamaan.

No enivei, sen insidentin jälkeen ei sitten pahemmin ikäviä juttuja sattunut, pari "lentelyä", mutta sehän kuuluu asiaan:)... Lauantaina saimme porukkaamme yhden väliaikaisen ja kaksi pysyvää vahvistusta, suht ex tempore: lähialueilla asuva tellukaveri tuli laskemaan meidän kans päiväks, ja sitten törmäsin yhteen uuteen tuttavaan ja tämä tyttöystävään, ja monen käänteen kautta he päätyivät sitten meidän möksään:) Oli kyllä mukavata, juttua riitti niin että huhhuh:) Tämä uusi tuttava on adrenaliini-narkkari ja lievästi adhd, joten tylsää ei ollut eikä vauhtia puuttunut:) Kaikki kyllä taisivat viihtyä oikein hyvin:) Se on kyllä jännä kun noilla reissulla kaikki, hyvinkin erilaiset ihmiset, tulevat hyvin juttuun:), kun on se yksi iso yhdistävä tekijä: mäenlasku=)
Se oli kiva, että sain laskukavereiltani kuulla, että meikätyttö on kuulemma kehittynyt huimasti viime aikoina, meno kuulemma alkaa jo näyttää ihan oikeelta telemarkilta:) Jonkinlaisen ahaa-elämyksen taisin kokea silloin marraskuussa... Meno on kyllä omastakin mielestä pehmeämpää, tulee ihan sellanen surffausfiilis:) välillä.

miten reissu meni:

=D

pitkä viikonloppu edessä...

...mahtavaa!:) Ja pakkasta ja lunta tiedossa, ja mä vietän sen kolme päivää mäessä, eipä nyt parempaa voisi olla tiedossa;) Tulee tekemään hyvää päästä vähän omasta arjestaan irti, ja syödä hyvin, saunoa, olla kamujen kans ja laskea mäkeä ja olla ulkosalla. Paikassa ei oo ihan hirveen montaa rinnettä vielä auki, mutta eipä tuo mitään, tällä hetkellä tosiaan kelpaa KAIKKI:) Ohjelmassa on myös skinnailua ihan reenin vuoksi, sekä piipparin opettelua paremmin, kun kerta on varmasti luppoaikaa....

Meillä on töissä vähän ikävä ja raskas tunnelma tällä hetkellä: yks sai potkut, sillai aika yllättäen, tuli kaikille jonkinmoisena shokkina... Huhhelihuh. Ja vaikka oma työpaikka ei ole uhattunua, niin silti tuollainen syö sitä hyvää ilmapiiriä....

joten. Hyvä saada pikku breikki nyt, kaikesta. Mukavaa viikonloppua!!!

ONNI

taidan mä kaikesta huolimatta olla aika optimistinen ja onnellinen ja toiveikas ihminen... Se siemen on juurtunut muhun onneks jonnekin syvälle tosi tiukasti, ei se ole vielä ainakaan mistään täysin tuhoutunut, ja olen siitä tosi onnellinen, eihän sitä ilman toivoa jaksais. Ja mä rakastan olla iloinen, se on aivan mahtava fiilis:)

sunnuntaita!

terpat vaan kaikille.

Tänään oli ekan kerran rinteessä talvi-olo tälle kaudelle:) Pari astetta pakkasta, ja rupes luntakin tupruttaan, aika jees, tuntui hyvältä olla ulkoilmassa.

luntahahaaaaa!:)

hehee, olipa kiva herätä ja nähdä verhon takaa pilkistävän valkoisen maan ja sateen:) Vaikka juu, taitaa se olla osittain loskaa, mutta alku on aina hankalaa, kyllä se siitä:)

mä taidan lähteä huomenna mäkeen, jonnekin.

heh, mun ikkuna on olkkarin puolella aika maan tasalla, kun tää talo on mäessä, ja tuosta ikkunan ohi menee jonkin matkan päässä pyörätie/polku... Äsken huomasin kun yks tuttipullo (n.2 vee-lapsi) oli jääny äidista ja rattaista jälkeen, ja tuijotti mua tuosta ikkunan läpi... Mulla on tää tietska ihan ikkunan vieressä ja sisällä on valot päällä, joten mut varmaan näkee nyt aika hyvin... Noh, heilautin tälle tytölle sitten kättä, ja takaisin tuli reipas vilkutus=) Ihanaa, heh:) Siinä sitten vilkuteltiin aikamme, ja sitten yritin osoitella, että menepä nyt äiteen perään... Hetken tämä pikkutyttö näytti funtsailevan maailman menoa tuijottamalla ilmaan, ja sitten hän lähti kipittämään "juoksu"jalkaa äiteen perään, mutta pysähtyi aina välillä katsomaan minua taas. Hih:) Mun mielestä tuon ikäiset on just sellasia ovelan hauskan ikäisiä, ovat niin omia itseään, että voivoi (toim. huom. olen ollut tuollaiselle vain hyvin väliaikainen hoitotäti, joten todellisuus voi olla minulle vielä pimeän peitossa;)), ottavat asiat sillä tahdilla kuin haluavat:), ei tunnu olevan kiire mihinkään:)

kolmannen ja viimeisen tentin teko on työlistalla tänään... Ja reenit:) Muuta en sitten tiiäkään... Mutta ehkä sitä illaks keksii jotain kivaa!:)

Missä se huomio luuraa!??!?!?!?!??!?!?!?!!:)

Kaksoset - 13.1.2007

Saat paistatella huomion keskipisteenä, mikä on itsetunnollesi mannaa. Sekä rakkaus- että työelämässä on oivallien hetki antaa uusien tuulien puhaltaa.

ote sähköpostista ystävälle tänään:

"Mua väsyttää tänään aika paljon, ja työt ei nyt justiinsa jaksais kiinnostaa, hutsittais vaan olla joko A) nukkuus B) löhöämässä sohvalla kirjan kans C) hiihtääs;)joo.

No, ehkä lähden tänään hyvissä ajoin kotiin... Tää on vaan niitä hetkiä että miten "lapselliset" ihmiset jaksaa tässä olotilassa hoitaa arkea, päivästä toiseen???"

ainiin..

se ON punainen=)

tsippadaa

no TERVE:) Nyt tulee POSITIIVINEN POSTAUS tähän väliin:) Ihan rupes tuntuun tuon edellisen avautumisen jälkeen, että huhhuh, tarttiskohan vähän rajoittaa, teki ihan mieli ruveta pyytämään anteeksi paasaustaan... Mutta eihän sitä minun tarvitse tehdä, sillä tämä on MINUN blogi, ja lukijat on täällä kuitenkin ihan omalla vastuulla=) Täällä jos missä mä voin tunteilla ja masistella ja paasata niin paljon kuin tarvitsen ja haluan.

Nyt on muuten fiilis menossa ylöspäin... Eilen alkoi tämä fiilis parantua, vaikka: perkule, eiköhän se pyörän takakumi TAAS puhjennut... viimeksi viime viikolla... Että näin. Mutta eipä siinä mittään, ihmeen hyväntuulisena kävelin ja puskin pyörää viimeiset 3 kilsaa kotiin. Sateessa. Jepjep:) Mutta tänään käytin taas naisellisia avujani;) ja sain takakumin fiksattua: vein sellaiseen yhteen pyöräliikkeeseen (samaan minne viime viikolla, ei edelleenkään ollut uutta sisäkumia kotona...) sen takapyörän kädessäni, ja sama setä siellä oli: vienosti nostin renkaan silmien korkeudelle ja päivittelin hennosti että miten tässä taaaaaaaas on päässyt näin käymään, voielivoi...:) "Kun te osaatte sen niiiiiiiiin paljon nopsempaa vaihtaa kun minä, ja onkohan siinä nyt joku VIKA kun se taas puhkes, voivoi...";) Toi on oikeesti aika hauskaa, ja se toimii, varsinkin auto- ja pyöräjuttujen suhteen;) No mutta sitten back to business: keskusteltiin sitten ihan asiaakin, että tarttiskohan sitä vaihtaa sitä ulkokumia... vaan ei nyt (vielä) vaihdettu, kun on se kuulemma ehjä... Ihme homma. En tiiä onko toi pyöräteille levitettävä sora jotenki terävämpää kuin ennen...? Mutta voipi olla, että jos ens viikolla taas puhkee rengas, niin en pysykään enää niin heissulivei-hyväntuulisena:)

oli muuten kivat reenit tänään:)

ja: olen ollut aika tehokas viime päivinä, ihana kun on vähäsen päässyt siitä apaattisesta fiiliksestä eroon: Nyt on kahen hiihtoreissun matka- ja majoitusjärjestelyt sumplittu, jihaa:) Viikon päästä ensimmäinen, kuukauden päästä toinen, ja siitä sitten 3 viikon päästä sitten vielä kolmas, HAHAAAAAA=)

Ja huomenna on toivottavasti ees YKSI aste pakkasta!!!

seonmoro

vielä

Tulikin tuosta omasta tekstistä mieleen, että semmoinen henkinen arpi noista ikävistä "yllätyksistä"/kertomattomuuksista mun elämässä on jäänyt, että mun on ihan hirmu vaikea sietää sitä fiilistä, kun aavistan, että jokin on vähänkään pielessä... Sillä silloin alan automaattisesti odottomaan sitä pahinta. Ja usein ehkä sitten "pakotankin" sen tilanteen hieman liian nopeasti päätökseen, mikä voipi joskus johtaa negatiivisempaan tulokseen kuin muuten olisi käynyt.... Mun on vaan hirmu paljon helpompaa ottaa ihan mitä vaan negatiivista vastaan suorana palautteena, sillä semmoinen "arvuuttelu" ja negatiiviset "vibat" saa mut voimaan tosi pahoin. Ja se taas johtaa siihen, että jotta mä voisin luottaa johonkin, niin minulla pitää olla se tunne, että toinen kertoo asiat silloin kun on jotain kerrottavaa, eikä vain ole hiljaa ja odota että mä jotenkin tajuan... Tämä pitää paikkansa niin huonojen kuin hyvienkin asioiden suhteen.
En mä tiiä, ehkä tuon takia mä oon vaikea ihminen parisuhteessa ja ystävyydessä, ainakin joidenkin mielestä.

tajunnanvirtaa

minä taas täällä, YLLÄTTÄVÄÄ;)

mielessä pyörii monenlaisia ajatuksia, joista haluaisi kirjoittaa, mutta jotenkin tuntuu vaikealta saada ne sellaiseen kuosiin, että niistä olisi helppo kirjoittaa... Noh, kirjoitetaan sitten vaikka tajunnanvirtana...

Tänään vietin mukavan sunnuntaiaamun: heräsin 10 tunnin yöunien jälkeen, aah, ja keitin teetä, ja sitten join sitä ja luin hesaria sängyssä... Oli muuten hyvä hesari tänään, jotenkin tosi paljon kiinnostavia juttuja.

Kyllä mua vielä vaivaa se yksinäisyys-masis hieman, mutta ei kai sitä voikaan olettaa, että simsalabim, yhtäkkiä kaikki tuntuu taas hyvältä. Kai mä vaan jotenkin pelkään sitä _ihan_ yksin jäämistä. Meinaan, että kun muilla (no juu, tiiän, että ei kaikilla, mutta monilla kuitenkin) elämään on tullut ja tulee muita juttuja, jotka ovat tavallaan tärkeämpiä kuin ne kaverit... Ja mä niinkuin pelkään sitä, että vähitellen kaveritkin osittain häviää, jos ei muuta, niin eri "piireihin" ja aallonpituuksille. Olettamuksena siis on, että meikäläinen jatkaa tätä yksin-tallustelua, eikä löydä itelleen sitä elämänkumppania. Niin, että sitä niinkuin pelkää, että tuon yksinäisyyden osalta tiedossa on vaan alamäkeä ja lisää yksinäisyyttä. Ja jotenkin mä yritän miettiä, että tarviiko mun nyt vaan tottua tähän fiilikseen? Ja mietin myös sitä, että miten voin "varautua" semmoisen elämäntilanteen varalle...? Nyt kun kirjoitin tuon, niin johan tuntui pöhköltä:) Mä oon vaan sellanen, että jotenkin haluaisin pystyä valmistautumaan elämän ikäviin asioihin etukäteen... vaikka ehkä se ei ole edes mahdollista. En vaan haluaisi, että jokin tosi ikävä asia taas sais mut jotenkin pois raiteiltani... Nyt kun olen tavallaan ne raiteet taas jossain määrin löytänyt, niin haluaisin pitää niistä kynsin hampain kiinni...
Tän yksinäisyyden kohdalla se varautuminen tarkoittais sitä, että keksisin jonkun plään B:n, joka "takaisi" mulle ees jonkinsortin onnellisen elämän, vaikka en ikinä löytäisi elämänkumppania, en saisi sitä perhettä,ja muutenkin olisin yksinäisempi kuin nyt.
Että en sitten vain olisi kateellinen muille.
Jonkun mielestä tämmönen ajattelu on ihan turhaa 30 vee-naiselle, mutta kun musta vaan tuntuu, että aika menee kauheeta vauhtia, ja ennenkuin huomaankaan, olen 45 vee ja lapsensaannin ja perheen perustamisen voipi unohtaa... Kun musta tuntuu, että siitä on iäisyys, kun minulla viimeksi oli "pysyvä" kumppani ja seurustelusuhde (>2kk), noh, itse asiassa siitä on jo 3 vuotta... Niin on vaikea kuvitella, että asiat nyt sitten nopeesti ja yhtäkkiä muuttuis (vaikka pieni osa musta sitä toivoo ihan järkyttävän kovasti).

Toi huonoihin asioihin varautumis-juttu taitaapi olla peruja sille, että kaikista ikävimmät asiat mun elämässä ovat tulleet tosi yllättäen, ja myös mun terapeutti oli silloin sitä mieltä, että siitä johtuu se "katastrofi-pelko-pelkään-pahinta-fiilis" joka mussa on, vieläkin, nykyään vaan tosi paljon laimeampana kuin ennen. Mulla ne ikävät asiat oli se, että mun isän sairastuminen ja varsinkin kuolema tuli mulle ihan puun takaa, mun äitee oli valinnut (mielestäni niin väärin kuin olla ja voi, tästä ollaan kiivaasti keskusteltu jälkeenpäin nyt viime vuosina) sen, että ei esim. kertonut minulle (8 vee) että isällä on syöpä ja että isä mahdollisesti kuolee (hänen mielestään tuollainen käytös suojasi mua.... tjiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiisuuuuuussss)... Elä nyt siinä sitten turvallisella mielellä, kun itsekin kuitenkin aistit ja ymmärrät, että jokin on pahasti pielessä, mutta kun ei tiedä tarkalleen mitä, eikä kukaan kerro mitään. Samantapaisesti kävi kun mun veli sairastui skitsofreniaan: olin silloin vuoden vaihdossa (17 vee) ulkomailla, ja äitee oli vaan jotain sanonut, että veli käyttäytyy oudosti... Noh, mun mielestä mun veli on aina käyttäytynyt oudosti;), joten en mä oikeen tajunnu mistä on kyse... Sitten tuun vuoden poissaolon jälkeen suoraaan keskelle soppaa, jossa mun veli on psykoosissa, kuulee ja näkee omia juttuja, on outo ja agressiivinen, ja äitee yrittää saada häntä väkisin hoitoon, sillä seuraukselle, että mun veli "karkaa" ja sitten poliisien kanssa häntä lähdetään etsimään, ja mua pelottaa ihan saatanasti... Ja sitä ennen mulle oli kerrottu moneen kertaan, että kotiin takaisin sopeutuminen on muutenkin usein vaikeampaa kuin sinne ulkomaille sopeutuminen... juuu-u.
Kyllä äitee noilla teki mulle karhunpalveluksen, mutta eipä sille voi enää yhtään mitään. Ja hän aidosti kuvitteli toimivansa parhain päin.... Kunhan tiiän, että itse en koskaan tee samoin, ainakin yritän parhaani mukaan olla tekemättä!

Että näin. Nyt kun tota luen, niin aika hyvin mä oon vissiin kuitenkin elämästäni sutviutunut tähän asti, kun suht selkojärkinen olen..............
tulipa taas tilitystä... noh, omapa on blogini=)

Sitten olen kai jonkinsortin suorittaja/fiksaaja-tyyppi, ja mulle on välillä tosi vaikea elää sellaisten asioiden kanssa, jotka ovat jotenkin "pielessä" ja joille en kuitenkaan voi yhtään mitään... Mulle tulee aina parempi fiilis, jos mä edes voin _yrittää_ tehdä kyseiselle asialle jotakin, jotta se "korjaantuisi"... Niin siksi nää parisuhde-jutut tai niiden puute ovat mulle hankalia tilanteita: kummassakaan tilanteessa väkisin tekemällä ei tule mitään hyvää, vaan tarvii vaan elää ja "katella", ja jollain tasolla yrittää uskoa siihen, että asiat lutviutuu itekseen ja just silleen kuin pitää... Ja toi on ihan HEMMETIN vaikeeta.....

Hohhoi. Tämmöstä täällä.

välihuomautus:

kuten huomata saattaa, masis on selvästi jo helpottamaan päin=) Jeejee:) Voi minnuu vuoristorataihmistä:) Teki muuten eiliset reenitkin hyvää osaltaan helpottaakseen sitä olotilaa.

onpa ihanaa olla nainen

:) patsastelen kämpillä uusissa korkkareissa=) Hahaa... Kävin alessa, eikä nyt ajatuksissa olleet varsinaisesti tuollaiset kevät/kesä-korkkarit, mutta kun ne sattui silmään ja istuivat ihanasti jalkaan, niin mikäs siinä, ja kun vielä reilussa alessa olivat... Hihii... Mä oon vasta viime vuosina "löytänyt" naisellisuuteni kunnolla tuossa vaatepuolella, ja se on vieläkin siistiä kun tajuaa, että haahaa, onhan niitä mukavantuntuisiakin korkkareita, jotka vielä näyttävät hyvältä, minunkin jalassani:). Joka päivä ei ole mun mielialassa korkkaripäivä, mutta välillä on, ja sillon on kiva vetästä päällensä jotain "feminiinistä" kenkää, hametta, jne:) Mä oon muuten vissiin ihan mukavan pitkä korkkareissa, joutuu katselemaan osaa ihmiskuntaa silloin silleen alaspäin;)
Mutta oon mä tuossa pukeutumisessanikin aika "ääripää"-ihminen: tarkoitan, että minussa on monesti kaksi eri "puolta", jotka sitten sattuvat olemaan vielä kaukana toisistaan. Pukeutumisessa tämä tarkoittaa sitä, että esim. tänään olin vaelluskengissä, kuoritakissa, rennoissa farkuissa ja pipossa liikenteessä (kun kerta sää oli mitä oli, ja fillaroin) ja päädyin tesmailemaan siroja korkkareita....Hih:) Ei nyt ollut ihan hyvä yhdistelmä mutta who cares! Välillä olen "itse nainen", välillä jossain rapakossa rämpivä virnistävä hikipää=)

Sitten: Kävin tsiikailemassa uusia sykemittareita, kun vanha tosiaan sanoi ittensä irti tuossa ennen joulua, ja äitee antoi sitten lahjaksi rahaa uutta varten. Luulen että päädyn hankkimaan Suunnon T1-sykemittarin... Se on sellainen mahdollisimman yksinkertainen treenivehje, juuri mitä tarvitsen: eli mittaa sykkeen, säätää ja valvoo sykerajoja, jne... Ei tarvii olla mitään ihmesysteemejä, mä oon lähinnä käyttänyt sitä sykemittaria "mukavana" ja kestävänä kellona, sekä sykemittarina silloin kun käyn juoksemassa --> en juokse liian lujaa (sitä tein ennen vanhaan). Nyt on vaan tenkkapoo, että haluanko sen punaisena vai mustana...? se oliivinvihreä ja beige vaihtoehdot ei hirveesti napannut... Siinä punaisessa oli kylläkin aika tyhmä valkoinen kellotaulu..... Tai ehkä sittenkin se oliivinvihreä...?;) No, mä mietin vähän aikaa:)

tilitystä

tiettekö sellaisia kaikki-tietäviä, uusille ihmisille tylyjä olevia henkilöitä!??! Jepjep, tänään sain hieman esimakua uudesta sellaisesta...

Oon menossa yhelle semmoselle kurssille tuossa ensi kuussa, enkä tunne siitä poppoosta ketään oikeastaan ennestään (se muuten jo valmiiksi vähän jännittää...)... noh, kun kerta majoitus kimpassa on yli puolet halvempaa kuin yksin, niin mietiskelin, että mitenköhän pääsis johonkin kimppakämppään, hyvin tietäen että varmasti sellaisia järjestellään. Noh, koska poppoolla on sähköpostilista, johon minäkin (maksaneena jäsenenä!) kuulun, niin aattelin, että onkohan vallan hirveetä jos sieltä suoraan kyselis... Noh, tulin siihen tulokseen, että ei yrittänyttä laiteta, ja laitoin mielestäni todella kohteliaan kyselymeilin kyseiselle postituslistalle, lisäsin siihen heti aluksi, että en tosiaan tiedä onko se "sallittua" käyttää sitä postituslistaa tuollaiseen, mutta kun en nyt sieltäpäin ketään oikeen tunne, ja että jos tämä nyt on huono idea, niin kertokaa vaan... Noh, eiköhän sieltä aika sukkelaan tullut yheltä heebolta viesti, että "koko jäsenistöä ei moinen varmaankaan kiinnosta", ja että "tällä tavalla "spämmäten" koko postituslistan käyttö vaarantuu"... tjiiisus. Taas niitä tilanteita, jossa mietin, että ois se toinen voinu hiukka ystävällisemmin asiansa toimittaa, ihan oikeesti tuli vähän paha ja nolo mieli, mietin, että teinkö mä nyt sitten jotain todella typerää, ja oonko mä nyt jotenkin "leimaantunut" siksi typeräksi eteläsuomalaiseksi kun mä sitten tulen paikalle:( Ikävää. Kun tosiaan uuteen porukkaan on muutenkin vaikea mennä itekseen...