300. postaus

Näinkin pitkälle on tässä sitten tultu... Jaahas, no, ei kai mulla mitään ihmeellistä ajatusta asiasta ole.

Aivan ihanaa kun viikonloppu alkoi! Oon ollut aika väsyny tässä kaksi päivää, epätavallisen väsynyt. Joten on kiva että nyt on vapaa viikonloppu edessä, ja voipi tehdä mitä lystää tai olla tekemättä mitään. Kyl mä jotain haluan tehdä:) Huvittais mennä leffaan kattomaan se "Juno", käydä illalla ulkona syömässä, ja muuta semmottia. Ainiin, ja sitten huvittaa NUKKUA:)

Kävin sitten ostamassa itselleni uuden pyörän. MAASTOpyörän. Saas nähdä kuinka tytön käy, huomenna mennään metsään:) En oikein tiedä, mistä toi ajatus sikisi alunperin, yhtäkkiä oli vaan päässä ajatus, että joo metässä ajaminen vois olla kivaa=D Kai lähiympäristökin on vaikuttanut vähän asiaan. Mä oon kyllä aina pyöräilly aika paljon, kesät talvet, mutta enimmäkseen teillä. Olen ajatellut pyöräilyä mutkattomana ja terveellisenä tapana liikkua paikasta toiseen: ei ole aikatauluja, pyörä lähtee silloin kun haluan, monesti on jopa nopeampi kuin bussi, eikä tarvitse koskaan etsiä parkkipaikkaa kuten autolla. Viimeiset 6 vuotta on ollut alla ihan laadukas hybridi, josta tykkään vielä, vaikka onhan se jo kulunut. Se on vaan sen verran iso (lue: tanko "perhekalleuksissa" kiinni kun tasaisella seisoo) ja "varusteeton" (etujouskari ei kyl pelitä vissiin enää), ettei sen kans metsään oikeen lähde. Jeps. Voipi tietty olla, että kadun enemmänkin tuota ostosta (tänään heräsi ajatus, että miksiköhän mä tuollaisen pyörän ostin, enhän mä ees osaa mettässä ajaa???).

Nyt loppuviikosta on muuten ollut hyvä olo, ja se on kyl tuntunut tosi tervetulleelta: ei mitään erityisiä jännitysfiiliksiä tai pelkoja. Ihanaa.

Vaikka tällä viikolla on laiskottanut, niin silti sain tänään mentyä taas puntille. On toi hyvä motivaattori toi puoli-ehjä olkapää. Kaaduin viikko sitten sillai, että olkapää vähän rytisi (kuka käskee yrittää laskea suksilla pusikossa, jossa ei nyt vaan oo ihan tarpeeks lunta;);)?!?!) Olkapäätä on siten vähän särkenyt tässä taas, mutta punttiharjoitteilla särky helpottaa. Joten jos ei muuten, niin olkapään takia on sellainen fiilis, että äh, pitää sinne puntille raahautua.

Jep. tajunnanvirtaa tai jotain. Tänään oisin muuten voinut kattoa telkkua, sellainen väsynyt fiilis. Vaan en kattonut, kun nyt ei ole edes teeveetä sen digiboksin puutteen lisäksi: teevee meni kaverille "hoitoon", kun hänen telkkunsa oli liian vanha ostamalleen digiboxille. Mutta hyvä juttu, että sen telkun sai jaloista pois, ihmeen paljon tuli olkkariin enemmän tilaa! Ja blogejakin on tullut luettua enemmän, kun ei mene aikaa telkun tuijottamiseen.

jepulis. Mukavata viikonloppua, mä meen nukkumaan.

Neiti O:lta lainattu, tarpeeseen:)

PMS-helvetistä päivää

Onpas paha mieli. Väsyttää (mutta sen siitä saa ko herää puol kuudelta miettimään asioita). Kurja fiilis. Semmoinen fiilis, että asiat on jotenkin kaikki huonosti. Haluais että koko maailma lohduttais ja yrittäis ymmärtää. Vaiks eihän se mitään auttais, tää fiilis kai menee omalla painollaan ohi eikä mitenkään muuten.

Ja tähän ei auta se hokeminen, että kaikkihan on hyvin. Kun EI OO. Mulla on persiistä pomo, jonka tekemiset tai tarkemmin sanottuna tekemättä jättämiset vaikeuttavat todella turhauttavasti mun työntekoa ja hommien valmistumista. Juuri kun luuli, että nyt ei voi mennä töissä enää huonommin, niin juujuu, kyllä voi. Voi jumalauta mä oon saanu tarpeekseni huonosta tuurista ja kohtalosta töissä!!!!!!! (ja joojoo, tähän sopii hokea, että työhän on vaan työtä, mikä kyllä on ihan totta, mutta kun viettää arkena enimmät valveillaolotunnit sen nimenomaisen työn parissa, niin miten hemmetissä sitä voi olla ignooraamatta sitä paskaa mikä losahtaa kasvoihin???)

PMS jyrää

...aivan mahottomalla voimalla tällä kertaa, siltä tuntuu. Ja vähän etuajassa. Yleensä maailma kaatuu vasta keskiviikkoiltana (kyllä, olen hyvin täsmällinen;)), mutta nyt heräsin jo puoli kuudelta kriisailemaan. tjiisus. Eihän siinä sitten meikäläinen enää nukkunut. Noh, onneks on nykyään unikaveri:), jota sitten voi rutistaa tällaisina hetkinä, se on kyllä ihanaa. Nyt kuitenkin istun silmät ristissä töissä, ja yritän noudattaa päätöstäni: tänään ei kannata puhua kenellekään yhtään mitään, ihan turvallisuussyistä=D

Lisää avautumista

Kun nyt tuolle linjalle lähdettiin edellisessä kirjoituksessa, niin jatketaan sitten tässä vielä (en tiedä onko lähestyvät PMS:t tämän avautumis-fiiliksen pohjalla, mutta väliäkö sillä). Minä nääs ärsyynnyn kovin mustavalkoisista ihmisistä. Siis sellaisista, joilla on monesta asiasta selvä ja yksipuolinen mielipide, ja jotka eivät näe kuitenkaan näistä asioista ne monet harmaan alueet, joita ihan varmasti löytyy. Usein tällaisilla ihmisillä on joku "aate", jonka he kokevat todella tärkeäksi ja sellaiseksi, että muulla lailla ajattelevat ovat jotenkin "vääriä", ja myös antavat muiden tämän ymmärtää. Tämä aate voi liittyä esim. uskontoon, luonnonsuojeluun, työhön, tieteeseen, jnejne. Usein nämä ihmiset ovat muuten lähempänä 20 vuotta kuin 30 vuotta, tässä nyt tämä yleistys, vaikka yleistyksetkin ottavat minua monasti aivoon. Lisäksi tällaiset ihmiset suuttuvat, kun tämmöinen kyyninen täti hiukan alkaa hymyilemään itsekseen kuunnellessaan näitä ihmisiä...

Lisää: Mä en tunnu enää ollenkaan hiffaavan ihmisiä, joille työ (tässä tapauksessa tiede ja tutkimus) ovat todella tärkeitä. Sellaiset ihmiset puhuvat työstä paljon ja siitä kuinka paljon pitää tehdä tällä alalla töitä, jotta pärjäisi mitenkään, ettei siinä "paineessa" muka oisi minkäänlaista henkilökohtaista valinnanvaraa... Minä sanon, että huhhahhei, ja että AINA on vaihtoehtoja. (oho, olinkohan mä nyt itse se mustavalkoinen ihminen...;)) Ei sulta työpaikat lopu, vaikka et suostuisikaan tekemään 24/7 töitä. Mistähän toi fiilis on tullut? Siis se, että aina on vaihtoehtoja, oikeesti. Ei ole montaa asiaa tässä maailmassa, joita on ihan pakko tehdä, muuta kuin nyt ehkä kuolla sitten joskus. Noh, eipä väliä mistä se ajatus on tullut, se on mun päässä ihan tervetullut=D

Paasatipaasati...

Ihanaa ja mieletöntä

Mua tympii tää työ nyt.

Mua ärsyttää vähän ihmiset, jotka käyttävät liikaa sanoja ihanaa tai mieletöntä. Kamoon, ei KAIKKI voi olla ihanaa tai mieletöntä. (tai sitten mä oon vaan auttamattomasti kyyninen). Kun tuollaisia sanoja käytetään silloinkin toistuvasti, kun jokin asia ei ole nyt ihan ihanaa tai mieletön, niin ne alkavat kärsiä vakavasta inflaatiosta.

Mukava viikonloppu ja talvi

täällähän meinaa olla ihan talvi. Siistiä! en ois uskonut, että sitä enää täällä etelässä näkee.

Viikonloppu oli mukava. Mulle iski jo menomatkalla oikein kunnon puheripuli, en vaan osannu olla sitten hiljaa ja pölisin sitten ihan kauheasti. Mutta teki hyvää, ja tuntui hyvältä, vaikka tiesi, että muille se oli ehkä hivenen rasittavaa:) Mutta tais siinä tulla parin kuukauden, hieman "säästetyt" pölinät ulos. Tänään onkin sitten ollut hiljainen olo. Viikonloppuna pääsin siis suhaamaan tavallisissa suomalaisissa pikkurinteissä. Ne olivat aika jäisiä, ja aluksi olikin minulla tottumattomalla aika hatara fiilis. Mutta la-iltana alkoi sitten viimeistään rytmi löytyä, ja sunnuntaina pääsikin jo aika kivasta "tykittämään":) On kai sitä taas jotain oppinut, mutta paljon tarttis vissiin vielä oppia. Mutta oli sellainen olo, että haa, kyllähän mä tän aika hyvin handlaan:) Suorempaa linjaa tarttis vaan vieläkin uskaltaa vetää jyrkissä kohdissa. Niin muuten, ei jalkoja hapottanut oikeastaan kertaakaan, aika siisti fiilis, tämmööstä ei oo ennen käynyt tellumäessä:)

Viikonloppu herätti myös vähän ikäviäkin tunteita, mutta enpä nyt halua niitä vatvoa sen enempää (ois nääs vähän niinkuin prokkiksena opetella olemaan vatvomatta asioita niin himskatin huolella...). Sanotaanko, että taitaa se kuitenkin olla niin, että parempi olla muutama hyvä ystävä kuin useampi huono tuttu.

Vaihe 5

...Jippii!:) Eli tänään oloni on hyvä:) Ehkä siihen vaikuttaa se, että on viikonloppu alkamassa, ja tiedossa on hiihtoreissu:) Mutta uskon että muutenkin on hyvä olo. Valitettavasti täytyy myöntää, että tämä tunnemyräkkä-sekvenssini ei ole mitenkään suoraviivainen, vaan fiilikset aaltoilevat eri vaiheiden välillä. Mutta koko ajan aaltoilun keskipiste siirtyy kohti vaihetta 5), joten hyvinhän tässä menee:)

Tunnemyräkkäni vaiheet

1) jännittää ja ahdistaa vähän liikaa
2) sisältäni alkaa nousta kiukkua, tekee vaan mieli huutaa ja karjua sekä lyödä ja potkia esineitä
3) kiukku herättää turhautumista, siitä seuraa itku
4) katumus siitä, että olen kaikissa edellisissä vaiheissa ollut kanssaihmisille niin vaikea ja rasittava
5) hyvä olo (toivottavasti:))

Olen tällä hetkelle kohdan 3) ja kohdan 4) välimaastossa.

Ihan mukava viikonloppu

...vaikka jouduinkin viettämään siitä osan töissä.

Kävin kaverien kanssa pitkästä aikaa luistelemassa. Käytiin siellä rautatieaseman pikku jääpläntillä, yllättävän leppoisaa ja ihan mukavaa. Vielä se luistelukin ihan sujuu.

Tänään kävin ystävän kanssa kävelyllä, parannettiin maailmaa:) Ja hän toimi mulle koti-psykologina, tenttas reissusta ja fiiliksistä. Ja ymmärsi kuulemma täysin, että tuollainen, hänen mielestään tosi extreme, reissu voipi kyllä vähän koetella mieltä. Me ollaan tavallaan henkisesti ja tunteellisesti samantapaisia, mutta noi harrastus- sun muut tekemiset on sitten ihan erilaiset. Tuntui hassulta ko hän vaan hoki, että olipa teillä kyllä extreme-reissu:), ko itestä tuntui, että teki asiat kuitenkin aika "ei-extreemisti". Mutta se ehkä rukkasi mun tuota tällä hetkellä kieroutunutta perspektiiviäni taas vähän lähemmäksi sitä todellista:) Mutta ystäväni on kyllä sellainen ihan optimisti myös, ja hän oli vakaasti sitä mieltä, että tuollainen rankka reissu kyllä loppujen lopuksi opettaa itsestä paljon ja pidemmän päälle lisää varmuutta. Katsellaan...:)

Lopuksi pari kuvaa reissulta:

Aurinko on alkanut paistaa vähäsen Maanmatoselle

niin joo, reissussa keksin hyvän vertauskuvan sille fiilikselle, kun musta tuntuu, että olen minä pieni vain, enkä oikeen oo hyvä missään, enkä oikeen tunnu pärjäävän, ja kaikki vähän pelottaa: tällöin nimeni on Maanmatonen, hyvää päivää:) Kyllähän se välillä meni ihan hassutteluksi tuon nimen kanssa, mutta usein se kuvaa tuota kyseistä fiilistäni aika hyvin. Noh ja enivei, nyt tosiaan on alkanut Maanmatosellekin paistamaan aurinko: torstai meni taas paremmin kuin keskiviikko ja tänään meni paremmin kuin eilen torstaina. Ihan tuli se hassuttelu-puolikin esiin, olipas mukavaa. Mutta ihan vielä en uskalla ruveta tuulettamaan....:) Katellaan miten fiilikset kehittyy. Mutta tosi ihanaa kun ei jännitä sillai älyttömästi sosiaalisia tilanteita, ja töissäkin rupesin jo vähän relaamaan. Kyllä tuohon ahdistuksen määrään on varmaan vaikuttanut sekin, että kun menin reissun jälkeen töihin, sain heti ensimmäisen vartin sisään kuulla, että meidän labralla on sikahuonosti rahaa tänä vuonna, ja että moni on lähdössä muualle töihin. Tulihan siinä sellanen fiilis, että voihan vitsi, mitenhän tässä käy..? Mutta kai se tästä jotenkin päin, eihän muuta vaihtoehtoa ole. Mä ite muuten tipahdin sitten kans apurahalle (jeejee...:-/), ja sitäkin riittää mulle vaan kesäkuun loppuun... Joten eka viikko takaisin töissä menikin sitten apurahahakemuksia vääntäessä, kyllä tää suomalaisen tutkijan elämä on sitten Ihqua... NOT. Vuodeks täytyis palkka (lue: apuraha) löytää.... Semmottiis ja tämmöttiis.

Fiiliksen paranemiseen on varmaan vaikuttanut mahottoman hyvät yöunet (ainakin 3 viimestä yötä olen ollut jotenkin ihanan unessa..:)), liikunta ja ittensä jonkin sortin psyykkaus (en oo ihan varma millainen, mutta ainakin olen tehnyt mielikuvaharjoituksia vaikeista tilanteista, joissa mä sitten saan mielessä kuitenkin hyvän fiiliksen). Mun olkapää sai muuten hyvän "arvosanan" tuossa loman jälkeen fysiojumpparilta, ja nyt pääse reenaamaan jo ihan normipunttista, tosi ihanaa, puntilla reenaaminen tekee hyvää meikäläisen päälle!!!

tää viikonloppu menee vähän työmerkeissä ja varmaan jossain muussakin... Kaverit houkutteli luistelemaan, tarttis ehkä mennä... Sunnuntaina puntille taas, huomenna on lepopäivä. Viikon päästä mennäänkin sekalaisella seurakunnalla Himokselle valloittamaan mäkeä:), odotan sitä, siitä tulee varmaan mukavaa, rentoa hengailua kivojen ihmisten kanssa. Ja tietty vähän telemarkkia:). Toivottavasti rinteessä laskukin sujuu!:)

Siemailen tässä vähän vielä Fantonet:ia, ja menen nukkumaan. Heipulis!

Pikkariikkisen parempi päivä

Tänään on ollut hieman ja pikkaisen parempi päivä... Ihmiset eivät ole tuntuneet ihan niin ahistavilta:) Nukuin kyllä viime yönä sillai megahyvin, ei ois millään halunnut herätä siitä leppoisasta fiiliksestä... Ehkä tää tästä taas, oon mä ihan hyvä (pieni epäilys näkyy kyl tekstissäkin;););)). Eihän mun tartte kaikkeen pystyä, kai se on enemmän kuin normaalia, että kaikki asiat tässä maailmassa ei suju luontevasti yhdeltä ja samalta ihmiseltä.

Mietin tässä, että kylläpä ihmiset jotenkin "kypsyy" ja tulee valmiiksi eri asioille hyvin erilaisella aikataululla... Viisi vuotta nuorempi kolleega miettii jo lasten hankintaa, kun taas minä, vaikka lapsista tosi paljon pidän ja niitä jossain vaiheessa haluan, tunnen että en ole vielä valmis, se vastuu siinä pelottaa, että pärjäänkö mä vai onnistunko mä ihan pilaamaan mun kakrut... Katsellaan. Täytän tänä vuonna 32 vee, ja sosiaalinen paine on kai sellainen, että tarttis jo lisääntyä. Mutta en ole vain valmis. Kai se on parempi, että mun lapsella on vanha, mutta vähän tasapainoisempi mutsi, kuin tämän ikäinen sekopää=D

Itkeskelyä ja helpotusta

Menin sitten täällä työpaikalla "piiloon" ja soittelin äiteelle, teki vaan mieli itkeä. Ja teki se vähän hyvää. Oon vissiin viikon ollut vähän "jumissa" ko ei oo tehnyt mieli jutella kenenkään kanssa tästä mun ahistumisesta, mutta nyt tuli sellainen olo, että vitsi ko sais avautua jollekin läheiselle (yhdelle ja samalle läheiselle en vaan viitti olla vaivaksi koko ajan:)). Soittelin sitten äiteelle, jota voipi häiritä koska vain ja joka nyt tietty tuntee mun nää ongelmat aika pitkältä aikaa. Enkä ollut "häirinnyt" häntä pitkään aikaan. Teki hyvää kuulla, kun äitee sanoi, että kyllä se siitä, vähitellen taas itsevarmuus palautuu. Ja että ei mun kaikki pelot oo edes hassuja, sain kuulla, että mun mummo ei ollut pystynyt olemaan auton kyydissä Oslosta Bergeniin, koska hänelle oli tullut isoista vuorista paha olo, sanoi kuulemma että ne tuntuvat kaatuvan päälle:), vaari oli joutunut ajamaan takaisin Osloon ja laittamaan mummo lentokoneeseen takaisin Suomeen... Että tämmönen suku meillä, ja sitten kuitenkin osa musta himoitsee vuoria=D

Edit: tulikin sitten mieleen joo, että osasyy tähän itseni moittimiseen on se, että mulla on jotenkin se mun rima tai "mittakaavio" ihan väärällä kohdalla monessakin asiassa......

Takapakkia

On loman jälkeen ollut vähän vaikeuksia sopeutua arkielämään ja töihin... Vanhoja pelkoja noussut pintaan, samoin kaikenlaiset ahdistusta aiheuttavat ajatukset. Noh, edistystä on, että saan tänne tämän asian kirjoitettua, sillä viime viikolla en varmaan ois halunnu tai pystynyt, tuntuu vaan sen verran vaikeelta kohdata nää omat vanhat demonit taas. Pelottaa, että mitä jos se alamäki alkaa taas, ja mitä jos mä joudun taas tsemppaamaan terapian avulla monta vuotta. Itkettää, olen pettynyt itseeni, enkä jaksais tätä nyt enää. Harmittaa, sillä nää mun pelot on niin pöhköjä, että ei järjellisesti tunnu yhtään fiksulta tuhlata aikaa ja energiaa niihin... Mutta minkäs teet, ko ne popahtaa päähän takas.

Kun olen tätä yrittänyt selvittää, että mistä kaikki nää ikävät fiilikset johtuu, niin perimmäiseksi syyksi minä näen sen, että usko itseeni on tosi heikolla just nyt, eikä ole helppoa parantaa uskoani itseeni, ko itestäni tuntuu että käyttäydyn/reagoin/ajattelen just nyt hölmösti. En usko että pärjään missään yksinkertaisimmassakaan asiassa, ja tuntuu että kaikki muut on jotenkin fiksumpia ja pärjäävämpiä ja "normaalimpia". Ihmisten seura jännittää, menen jotenkin vähän lukkoon, tai ainakin pelkään sitä. En tiiä, miksi se on niin pelottavaa se lukkoonmeneminen, kai mä jotenkin pelkään sitä, että mitä jos ihmiset näkee kuinka heikko ja outo mä oikeesti olen. Tai mitä jos mä vaan pelkään itse, että mä jotenkin hajoon.

Nyt tarttis saada uskoa takaisin. Uskoa siis siihen, että minä pärjään ja minä olen hyvä ja että minä olen ihan tarpeeksi vahva. Lomaa edeltävä itsevarmuus tuntuu ihan epätodelliselta...

Erilainen loma

Jepulis. Täällä taas. Tergui Tallinkin Superfastilta;), onpas tää nopia;) Ollaan matkalla Rostockista Helsinkiin.

Lomalla tuli sellainen fiilis, että ehkä en olekaan kasvanut tästä blogista ulos vielä...

Jep. Neljä viikkoa ollaan oltu reissussa. Oli, miten sen nyt sanoisi, erilainen loma, ainakin erilainen kuin mitä odotin. Oli kovempi henkisesti kuin odotin. Fyysisesti nyt osasin odottaa, että koville tulee ottamaan välillä, mutta toi totaalinen henkinen väsymys yhdessä vaiheessa yllätti ja masensi... Ei oo pitkään aikaan ole ollut luottamus itseensä niin katkolla... Reissussa tuli kohdattua ja ylitettyä omia rajojansa vähän liikaa, väsähti vaan. Oli jänniä hissireissuja (minä kun vaan pelkään niitä, ja tuolla ne oli aika "ikäviä" vielä, mun asteikolla), helevetin isoja vuoria, ja jännitystä aiheuttavaa lunta välillä. Kroppa oli parina iltana aika ylikierroksilla ja oli vaikeata pitää hengitystä kuosissa eikä hyperventiloida. Joten pitkästä aikaa oli paniikkikohtauksen hajua ilmassa, ja mä olin vaan niin väsynyt ja pettynyt itseeni. Mä tiiän, että ei mun pitäis tuosta nolostua, mutta musta vaan tuntuu nololta "myöntää", että aina vaan mussa on toi paniikkipiirre, kun vaan tarpeeksi viedään omille rajoille... En olekaan edes niin vahva ja rohkea kuin olin jo ruvennut kuvittelemaan. Pieru:( Kyl mä haluaisin olla rohkeampi ja uljaampi ja vahvempi ja pelottomampi ja vähemmän herkkä. Kovasti haluaisin. En ihan kauhiasti fanita itseäni justiinsa vieläkään, mutta kai se tästä taas. Pitää tsempata kehumaan itseään, se on ollut kovin vaikeaa viime viikkoina. Ja kun ei ihan kympillä pidä itsestään, ei ole kaikista mukavin ihminen ja on vaikea kuvitella että joku oikeasti tykkää.

Mutta elossa ollaan, ja keho koossa ja mieli kai kanssa. Ja vaikka mun puheesta sais ehkä sellaisen kuvan, että olipa kauhea loma;), niin en silti kadu sitä että tämmöinen tuli tehtyä, päinvastoin. Perkuleen kaunis paikka se oli, ja hienoja hiihto-olosuhteita. Mua vaan kaduttaa ja harmittaa, että en ehkä siinä kaikessa jännittämisessä osannut nauttia paikasta ja lomasta niin paljon kuin olisi "pitänyt"... Arki ainakin ajatuksena tuntuu ihan mahottoman helpolta just nyt:)

Kyllä mulle taitais tehdä hyvää kirjoitella tätä blogia vielä.....

Aikansako elänyt...?

Hyvää Uutta Vuotta 2008 kaikille!

Kuten huomata saattaa, on kirjoittelu jäänyt aina vain harvemmaksi... Jotenkin tuntuu, että kirjoittamisen kynnys nousee koko ajan, ei vaan jotenkin pääse fiilikseen... Mietin, että olenkohan jotenkin siirtynyt elämässäni tämän blogin ohi jo, kasvanut siitä ikäänkuin ulos? Pikkaasen surullinen olo, mutta en minä vaan rupea itteäni pakottamaan kirjoittamaan...

Mietin sitäkin vaihtoehtoa, että voisin aloittaa uuden blogin. Itse asiassa voisin kirjoitta semmosta lyhyttä, määrätyn ajan blogia. Aihekin on valmiina: 4 viikkoa Alpeilla telluilla:):):) Kyllä, kunnon irtiotto tiedossa viikon päästä, sitä ennen vaan aika riittävästä töitä...

Noh, minäpä jään fundeeraamaan tämän blogin kohtaloa....

Väsyttää

Väsyttää siis. Yritän muistella, että onko tämä fiilis aina yhtä ponneton tähän aikaa vuodesta? Sängystä on aamuisin turkasen vaikea nousta, vaikka oiskin nukkunut ihan suht tarpeeksi hyvin ja kauan. Vuoroin masentaa, vuoroin kiukuttaa. Ei vaan jaksais suorittaa yhtään mitään. Töissäkin tökkii, eksperimentit ei onnaa, eikä ymmärrä miksi, siksi sitä tekee juttuja uudestaan ja uudestaan, yrittää aina muuttaa yhtä muuttujaa kerrallaan. This is why it is called REsearch. Mieli on miettinyt muita työpaikkoja, mutta olisinkohan missään työssä onnellisempi juuri nyt kuitenkaan?

Olkapää-draama ratkesi hassulla tavalla: magneettikuva näytti, ettei mikään ole varsinaisesti rikki, mulla on vaan synnynnäisesti liian löysä olkanivel; olkapää pääsee pomppimaan sijoiltaan, nyt kun en ole turbokunnossa, vaan ihan "tavallisessa " kunnossa, ja ihmekös siitä, että koko nivel on pirun ärtynyt... Nyt taas jumppakuurille (nyt tarttis olla jumpattava kohde vähän oikeempi), ja jos ei 3 kk:ssa ole tapahtunut selvää parannusta, niin sitten laitetaan leikkausjonoon, ja leikataan varmaan joskus kesällä. Semmottiis. Tuon "sopimuksen" kanssa voin elää. Varsinkin kuin sain kuulla, että tämä terveysongelma on sellainen että se ei pahene iän myötä, päinvastoin oireet vähenevät kun nivelet kangistuvat=D Se on hienoa se, että ikääntymisessä on nyt toi hyvä juttu=D

väsyttää. kerroinko jo?

aina ajankohtainen prokkis:

Haluaisin oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. On jonkin sortin huono itsetunto-kausi menossa: kyllä minä itsestäni useimmiten pidän, mutta olen just nyt erinäisistä syistä jotenkin pettynyt itseeni (en jaksa selvittää tässä nyt mitä ne syyt ovat), vaikka omastakin mielestäni ne syyt ovat vähän hölmöjä tai turhia... Minkäs teet... opettelen opettelen.

kehun taas itseäni, tässäkin olotilassa. Mutta tämä on hyvin konkreettinen hyvä puoli:

8) Minulla ei tule huono olo liikkuvassa ajoneuvossa, vaikka nukkuisin, istuisin takaperin tai lukisin.... Minulla on siis hyvä "liikkeensietokyky";) Onhan sekin jotain, niih:)

masistelua

terveterve. Täällä ollaan hieman alakuloisissa fiiliksissä vietetty tämä viikko. Ei ole mitään oikeasti vakavaa; kukaan ei ole kuollut eikä vakavasti sairastunut. Miun kroppa ei vaan oo sit kuitenkaan kunnossa... Olkapää joutuu todennäköisesti veitsen alle. Ja siitä voivat asiaani ja harrastukseeni vihkiytyneet vetää kanssani suoran johtopäätöksen, että tämä tellukausi menee sitten niin kuin suoraan sanottuna pipariksi... Ei tätä varmaan kaikki ymmärrä, että tuosta voipi oikeasti masentua, mutta minä voin.

Mulla alkoi vanha vamma yltymään tuossa heinäkuun lopulla, ja siitä asti se on ollut "einytihankunnossa". Kävin silloin heti aluksi lääkärillä ja ortopedillä, joka sanoi, että ei minulla ole muutakin kuin huono/epätasapainonen lihaskunto, ja että kyllä se jumppaamalla paranee, voi vaan vähän kestää... Nooh, tässä kohtaa kuvioon astuu toi avoke: kuunteli sitä mun kipuilua aikansa, ja kun en vielä 3,5 kk:n jälkeenkään pysty nukkumaan oikealla kyljelläni, tai tehdä tavallisia arkijuttuja ilman että vihlaisee ja sen seurauksena hartiaa alkaa taas särkeä ja sormia pistellä, niin hän sanoi, että nyt meen sitten kyllä johonkin käsi-spesialistille saamaan toisen mielipiteen asiasta... Nyt jälkeenpäin tajuan itsekin, että olis ehkä itekin pitänyt tajuta, että ei toi nyt ollut ihan normaalia... Mä vaan uskoin vakaasti, kun kerran ortopedi oli mulle sanonut, että kyllä se jumppaamalla paranee... Noh, menin tiistaina sitten tällaiselle tutulle käsispesialistille, joka siinä mun käsivartta käännellessään tuli jo parissa minuutissa siihen tulokseen, että eräs side siellä on nyt sitten revähtäny ja sen seurauksena on muutakin häikkää. Se tieto tuli jotenkin shokkina. Lääkäri lisäs, että mahtaa särkeä jonkin verran, että onko sulla korkea kipukynnys... Kai mulla on joo, ja kaikkeen tottuu. Nojaa ja nojoo, nyt sitten maanantaina meen magneettikuvaan, ja sitten tietää tilanteen paremmin kun on jutellut taas lääkärin kanssa. Mutta mua vaan nyt vähän masentaa... Ja jotenkin välttelen jut nyt ihmisiä, varsinkin toisia tellufriikkejä, ko ei vaan nyt nappaa kuunnella kuinka muut suunnittelee reissuja... Tästä talvesta kun piti tulla se tähänastisista parhain: kuukauden offi-sessiokin oli ajatuksissa, ja ylimääräinen lomakin jo kysytty.... Kesänkin kärvistelin töissä vain viikon lomalla, kun säästin hiihtoreissuja varten lomat. Kylhän mä tällä mäsällä kädellä rinteessä voin rauhallisesti vetää, ilman sauvoja vaikka, kun en kerta siellä paljon enää lentele, mutta kun sinne ei ole suurin polte, vaan siihen rinteen viereen pusikkoon ja rinteessäkin siihen kumpareikkoon reenaamaan: siellä missä lentelen niin että voivoi... Vaan nyt pitää vaan saada tottua hetken ajatukseen, että nyt ei sinne vaan voi mennä. Ja kyllä tässä elämässä löytää jotain muutakin kivaa tekemistä, mutta siinä voipi mennä jokunen hetki, aivot kun olivat niin asennoituneet, että kohta mennään!

ei-telluilevat/laskevat ihmiset (esim. työkaverit) pitävät mua hulluna, sillä aattelin huomenna kaikesta huolimatta mennä avaamaan tämän hiihtokauden tuohon lähirinteeseen... Mutta sanotaanko näin, että tiiän mitä teen (tai ainakin luulen;)): rinne on niin pieni, lasken rauhallisesti ja ilman sauvoja, niin mikäs siinä. tahdon vaan liukua edes kerran alamäkeen telluilla, ennenkuin tulee se pakollinen tauko.

kiirettä pukkaa.

Ihan tässä harmittaa, että ei ole yli viikkoon ehtinyt lukea blogeja saati sitten kirjoittaa omaansa... Viime viikko meni jotenkin tosi väsyneesti ja suuren työmäärän lätistämänä. Viime viikonloppuna oli onneks hauskaa SkiExpossa... Käveltiin porukalla kalsareissa.... Joo. mutta ei siitä sitten sen enempää. Tää viikko on onneks ollut huomattavasti pirtsakampi, mutta sitten olenkin ollut menossa siellä täällä. ja täytyy myöntää, että feisbuukki on ollut kyllä jotenkin kiehtova paikka:) "Tapaa" sellaisiakin tuttuja, joihin ei varmaan pariin vuoteen ole ollut yhteydessä. Ihan kiva, useimmassa tapauksessa:)

jep, mutta mä taidan nyt mennä nukkumaan, väsyttää. Huomenna shoppailemaan farkkuja, kivaa:)

ai niin joku positiivinen asia itsestäni... moneskohan tää olikaan...? noh, tässä on yks:

7) tulen helposti toimeen uusien ihmisten kanssa