Kehuja urakalla...

on ollut vähän kiire ja on jääny neljän päivän kehut väliin... Noh, en nyt keksi neljää (+ yhtä tälle päivälle), joten pidättäydyn siinä päivän kehussa, ja pahoittelen:)

6. kehu: Mun mielestä minulla on hyvä värisilmä.

5. kehu

Olen aika hyväsydäminen.

Tihih...:)

Minusta tuli eilen virallisesti avovaimo.

lisäys kriisailua-tekstiin

Tuntui, että täytyi lisätä seuraavanlainen asia: eihän tässä elämässä teoriassa ole mihinkään kiire, lapsiakin voin saada vielä ainakin seuraavat 9 vuotta... Mutta kun itse koen, että jos vaan mitenkään mahdollista, niin haluaisin ensimmäisen lapseni tyyliin ennen kuin olen 35-vee...
Tämmösiä mietelmiähän nämä ovat. Täytyy olla onnellinen, jos jossain vaiheessa elämää OIKEASTI onnistuu lisääntymään;), sehän itsessään on mahtavaa, minun prioriteettieni mukaan.

4. Kehu

Kaiken kriisailun keskellä on kuitenkin muistettava positiivisuusprojekti:

Hhhhmmm... Annas kun mietin.... Noh: Olen luotettava ihminen.

Kriisailua

Kelailen tässä elämää suurempia asioita... Mietin, että miten olisin toivonut että mun elämä olisi mennyt, sillai jotenkin aikataulullisesti... Vaan ei oo mennyt sinne päinkään:) Nyt just ahdistaa tää ikä, joka on jo niin "vanha", että olen siinä tilanteessa, että nyt tarttis tehdä monesta asiasta jonkin sortin päätös, ainakin tarttis jollain lailla suunnitella suurpiirteistä aikataulua asioista: töistä, perheen perustamisesta, elämän suunnasta. Kaikkea kun ei vaan voi saada samaan aikaan, valitettavasti. Tai jollain tavalla tietty varmaan voi, mutta siinä voipi sitten käydä vähän hankalaksi jossain vaiheessa elämä. Tavallaan ois kiva olla joku 25-vee: yhenkään asian kanssa ei ois kiire mihinkään, ja ehtisin vielä jotenkin "porrastaa" elämän suuret asiat. Lähinnä tässä nyt ahdistaa työuran etenemisen, harrastusten ja perheen perustamisen väliset ristiriidat täällä kotosalla. Harrastusten ja perheen perustamisen välillä se ristriita ei ole kovin hirveä, mutta sitten jos on haluja jonkin sortin "uraan" siinä vielä, niin sitten voipi mennä vähän takkuiseksi toi yhtälö.

Mutta elämä on mennyt kuten on mennyt. Eikä se ois mun kohdalla voinut mennä eri lailla, jos ottaa huomioon, mitä kaikkea olen kokenut. Jos mä oisin esim. ollut jo perheellinen siinä vaiheessa kun paniikkihäiriö iski, niin siinä ois perheen muut jäsenet kyllä kärsineet. Mutta silti toivoisin, että oisin ollut "valmis" monessakin mielessä vähän aikaisemmin (en tarkoita siis että täysin valmis ja ready ja sillai, vaan lähinnä sitä että en olisi ollut niin järkyttävän kaukana siitä "valmiista", vaan edes vähän lähempänä). Mutta en siis ole ollut. En nyt tosiaan tiedä olenko täysin "valmis" nytkään, mutta nyt osaan edes kuvitella mitä se "valmius" on:). Ei oo helppoa tää ei, eikä yksinkertaista. Blääh.

Ja vaikka mä oon kavereitteni puolesta iloinen, niin mua masentaa kyl vähän sekin, että monet muut jotka ovat olleet yhtä kauan töissä kuin minä samalla alalla viettävät jonkin sortin väitösbuumia: tohtoreita tulee enemmän kuin laki sallii...:) Ja mä vaan häsään aina vaan siel labras ja toimistopöydän ääressä, ilman että väitöskirjan etusivu edes häämöttäis...:( Blaah ja blääh. Surkimus maximus.

Lopuksi mainittakoon, että juu tiiän että minulla on asiat nykyään pirun hyvin ja ihanasti, mutta just nyt en vaan ihan osaa nauttia niistä, sillä ei ne ihanat asiat nekään aina yksinkertaisia ole.

Peace ja yo ja sillai.

kehu 3)

Olen hyvä pienten lasten ja koirien kanssa:)

2 ääripäätä

...löytyy minun persoonastani. Ja se tuottaa välillä tuskaa. Toisessa ääripäässä oleilee henkilö, joka on aika rauhallinen, hiljanen, kärsivällinen, positiivinen, yksinäisistä hetkistä ja arjen toistuvuudesta tykkäävä. Kun taas toisessa päässä riehuu levoton, vaihtelunhaluinen, kärsimätön, äänekäs, sosiaalinen, seikkailunhaluinen hurjapää. Tuntuu, että sitten yhdessäkään tilanteessa eivät nämä molemmat tyypit ole tyytyväisiä. Pitää tasapainoilla niiden välillä jatkuvasti: on saatava rauhallisia ja "turvallisia" hetkiä jotta tyyppi 1 pysyy kunnossa, kun taas tyypille 2 pitää järjestää säännöllisin väliajoin jotain tekemistä ja kokemista ja puhumista, muuten tylsistyttää pahasti. En tiiä kummasta tykkään enemmän, taidan viihtyä molempien puolien kanssa, mutta yhteiselo on välillä tosiaan vähän vaikeeta.

Tämä oli nyt tämmönen rehellisesti skitsahtava kirjoitus, mutta mulla taitaa olla siihen jonkin sortin "oikeus", kuuluu vissiin sukuvikoihin;)

ärgh, onpa vaikiaa heti aamusta keksiä jotain kehumista....

2) Osaan olla hauska.

"Kehu päivässä, kaksi parhaassa."

Luin Mymskän positiivisuusprojektista, ja ajattelin, että osallistuminen siihen voisi tehdä hyvää ja olla kivaa, joskin tietty aika ajoin hieman hankalaa...:)

Tarkoitus on siis kehua omia hyviä piirteitään ja puoliaan, ilman selittelyä tai vähättelyä, ainakin yksi kehu per päivä.

Tästä se lähtee:

1) Olen hyvä pitämään esityksiä/esitelmiä.

(tekipä mieli kyllä joo lisätä jotain, että "en aina, välillä jännittää liikaa", jne., mutta enpä saa lisätä, en;))

Täällä taas

Loma meni. Mukavasti. Mutta way too fast. Harmitti tulla takaisin. Paikka oli kaunis: sekä vuoria että vettä: my cup of tea=D (no kylläpä englantia nyt pukkaa...noh, annataan kielien virrata:)) Pikkasen oli p*ska kunto kaiken sairastelun jälkeen, mutta ei se nyt ihan karmeesti harmittanut. Oli mukavaa vaikka ei pystynytkään/jaksanutkaan tehdä kaikkea mitä oisi tehnyt mieli. Nukuttua tuli hyvin ja paljon:) Nyt voin muuten nimetä harrastuksekseni myös purjelautailun, nyt sitä on nääs tehty ja opittu edes jotain: jokaisena päivänä käytiin vähän "lautailemassa": välillä opastuksen kanssa ja välillä ilman. Ensi kesänä sitten lisää.

Hartiakin pysyi messissä... Parina viimeisenä päiväni se alkoi hieman lonksumaan taas, eikä rinkan kantaminen (edes ne lyhyet pätkät) ollu ihan nannaa sille, mutta nyt alkuviikosta kun taas vähän jumppasin, niin johan tuntui taas paremmalta. Hyvä siitä vielä tulee, kuin uusi;)

Voin ylpeänä todeta myös sen, että tämän kesän aikana olen enemmän kuin kiitettävästi kesyttänyt minun vesipelkoani, joka paheni silloin paniikkiaikana aika paljon. Nyt ei alkanut kuin vasta tosi väsyneenä jännittää vähän liikaa=pelottaa. Silloin piti vaan hankkiutua rantaan ja huilaamaan ja siitä se sitten taas. Onneks osaan jo vähän antaa ymmärrystä itselleni silloin kun olen väsynyt ja/tai nälkäinen: ei pidä pakottaa silloin itseään sellaiseen, mikä ei tunnu hyvältä. Ja täytyy hyväksyä se piirre itsessäni, että väsyneenä/nälkäisenä en vaan ole kovin vahva henkisesti.

katkipoikki

Snap. Yksi asia ja koko kulho kaatuu ja vesi valuu yli. Eilen tuli jonkinsortin tsemi-raja ylitettyä, ja itku ja luovuttamisen fiilis tuli.

Joku pöpö iski taas (voi veturallaa) ja lähdin eilen töistä kesken pois kun huippas ja hikoilutti ja yskitti...

Viimeinen pisara tuli tiskikoneen asennuksen muodossa. Tiskikone siis hajosi, hankin uuden, maksoin kuljetuksesta ja asennuksesta. Ja kerroin myös kysyttäessä, että paikalla ei tule olemaan kantajia omasta takaa, sillä olkapää on nyt mikä se on vieläkin. Noh. Yksi nuori, hintelä mieshän sieltä sitten tuli sitä tiskikonetta tuomaan. Ei auttanut kuin yrittää vähän auttaa häntä saamaan vanha kone kämpästä ulos ja rappusia alas, ja uusi ylös. Olin laittanut suojaksi pahvia lattialle, vaan 20 cm:n kaistale oli jäänyt suojaamatta... ja siihenhän se poika sitten ketkutti sitä tiskikoneen nurkkaa: puuparketissa on mukavan kokoinen kolo. Veetu. Noh, asennus oli hieman hankala, kun tiskoneen putket tartti vetää keittiökaappien alta, ja sitten ne oli vielä liian lyhyet, joten niitä tartti pidentää. Mutta paikalle saatiin. Siis se tiskikone. Tyyppi lähti pois, kiitos hei. Minä menin nukkumaan huonoa oloani pois. Illalla aattelin, että pitäähän toi nyt sitten testata toi tiskikone, vaiks vähän epäileväinen fiilis oli jotenkin jo etukäteen... Jäin katsomaan kuis kone toimis. Ja loiskis, sieltähän se vesi tuli poistoletkun jatkoputken liitoksesta suoraan lattialla. Tänk juu veri meni... Tässä vaiheessa tuli iso itku, soitin läheisillä, rääyin suoraan sanottuna, tuntui, että mä en nyt vaan jaksa enää näitä kaikenmaailman asennu/putki/sähkömiehiä, jotka tulee rikkoon paikkoja ja tekeen asiat huonosti. Voihan video. Noh, jaksoin vielä soittaa liikkeeseen, josta masinan ostin, ja kerroin lannistuneena tilanteesta ja sanoin, että asia on hoidettava, mutta mä en nyt jaksa soitella enää yhtään kenellekään, että josko te hoidatte homman nyt vaan kotiin. Olivat kyllä ihmeen ymmärtäväisiä. Lupasivat, että homma hoituu ennen perjantaita... katsotaan nyt.. ja millä lailla? Sitten painuin nukkumaan... Unen päästä en kyllä heti läheskään saanut kiinni, fundeerailin asioita liian paljon. Tässä on nyt viime aikoina ollut kaikin puolin paljon sulateltavaa.

Tänään oli vielä päivällä melkein yhtä ikävä fiilis kuin eilen, mutta sitten illaksi helpotti, kun sain juteltua parinkin kaverin kanssa. Paras keinohan olon paranemiseen ois tietty lenkille lähtö tai muu liikunta, vaan ei nyt se käy, en kolmatta tautia haluais enää tähän putkeen.

Joku paha karma mua nyt seuraa, mutta ehkä se loppuis tähän?

Jos nyt jaksais vielä vähän aikaa, ja paranis toi fyysinen olo ainakin... Viikon päästä olen jo mukavimmalla mailla, ilman ikäviä remppajuttuja ja arkihuolia. Paitsi. Voihan olla, että koneeni myöhästyy tai tippuu taivaalta, tai vain yksinkertaisesti kaikki tavarat ovat koko viikon hukassa..........=D

4 päivää

...töitä enää, sitten ystävän väitös ja väitösjuhlat, ja sitten lentsikkaan ja viikoksi lomalle. ihanaa.

Eilinen sushi-ilta ylitti odotukset (pitää kyllä muistaa taas joskus järjestää uudelleen samanmoiset): oli kiva nähdä kaikkia, sushi onnistui ja maistui, samoin viini... 6 naista onnistui sitten tuhoamaan 7 viini/kuoharipulloa illan aikana (tajusin sen vasta aamulla, kun siivosin pulloja pois). Desibelit tais olla mojovat, kyl naisista lähtee ääntä:) Kylppärikin on nyt sitten ikäänkuin "kastettu":)
Teki hyvää. Kaikinpuolin.

Tänään en sitten tehny oikeestaan yhtään mitään, ja se on hyvä se. Tiskasin. Jaksaa sitten taas nyt painaa ne parit päivät töissä tiukkaa tahtia:)

Tämä hetki

...tuntuu hyvältä. Ei semmoselta utopistisen onnelliselta, sillä elämän realiteetit on vielä hyvässä muistissa. Mutta tässä hetkessä on levollisen turvallista olla itsensä kanssa.

Tämä on ensimmäinen viikonloppu omassa kodissa pitkään aikaan... Nelisen viikkoa meni evakossa, ja sitten viime viikonloppuna äitee oli käymässä ja lähettiin viikonlopuksi kylpylään (juu, MINÄ olin kylpylässä yötä, ei oo oikeen meitsin vakiovalinta.... Äiteen kaveriksi ja mieliksi lähdin, ei se nyt NIIN kauheeta ollut, mutta ei oo ikävä takas:)). Tuntuu hyvältä. Koti on vielä pienessä kaaoksessa, mutta mäpä en jaksa välittää.

Kai se evakkoaika vähän stressasi: tavarat olivat ärsyttävän usein hukassa, ja tilaa oli paljon vähemmän kuin yleensä. Ja kun siihen lisätään angiina, myöhästynyt remppa ja v*tun ääliöt putki- ja sähkömiehet, sekä äiteen saapuminen ja muuta häsää, niin ei ollut ehkä ihme että olin sisältä koko ajan vähän kireenä ja väsynyt. Mutta äitee lähti nyt torstaiaamuna takas, ja nyt on sitten vihdoin ihan rauha maassa. Tykkään äiteestä joo, mutta rajansa kaikella:) (tämä on ehkä tullut aiemminkin puheeksi?:)) Äitee oli kyllä aivan ihana: tosiaan remppa "valmistui" vasta tasan viikko sitten, ja äitee oli täällä jo silloin siis kylässä... Ja näki kaikki helvetin ongelmat sen remppahässäkän kanssa ja kämpän kaameen likaisuuden... Noh, äiteepä sitten siivos keittiön ja pesi lattiat sillä välin kun olin alkuviikosta töissä... en oisi parempaa lahjaa voinut sillä hetkellä saada...

Jep. tänään ohjelmassa: käväsen töissä, käyn tsiigailemassa tilbehöörejä reissua varten (jee!) ja illalla tehdään ystävien kanssa mun sekasella kämpillä sushia! Tykkään sushista paljon, ja olen varmaan vuoden höpissy siitä, kuinka tarttis yrittää itse tehdä: joten NYT se tapahtuu:) Mukavan illan ohje: raakaa fisua, riisiä ja levää;), 6 mieluista ystävää, jonkin verran viiniä:), ja jutustelua ja istuskelua.

Surullista juttua

Kuulin eilen, että yks tuttuni on kuollut. Suunnilleen samanikäisiä oltiin. Ja vaikka ei läheisiä oltu, niin olo on vähän alakuloinen. Mietin, että miten rankkaa hänen läheisillään mahtaa olla. Ja on ikäänkuin sellainen olo, että ei minulla ole oikeutta surra, sillä eihän me oltu ees millään tavalla läheisiä.

Kuolema on kyl kauhean lopullinen. Vielä kun itse ei osaa uskoa mihinkään kuoleman jälkeiseen elämään (kai mä jonkin sortin ateisti olen), niin tuntuu surulliselta, että en tämänkään henkilön kanssa enää koskaan tule vaihtamaan sanaakaan. Ois jotenkin kiva voida sanoa vielä jotain.

Tavallaan käy kateeksi vahvasti uskossa olevat ihmiset, jotka voivat uskoa siihen, että kuoleman jälkeen pääsee treffaamaan kaikkia itseään ennen kuolleita tuttuja ihmisiä. Se ois aika siistiä, nyt ainakin tuntuu siltä.

Mutta life goes on. Pitää muistaa iloita omasta elämästään, vaikka se ei aina tuntuisikaan niin ruusuiselta.

Jaksuja toivon hänen läheisilleen.

Ihan vaan ilmoitusluontoisena asiana, niin voisin tällä hetkellä mielelläni päättää, että tää kylppäriremppa oli ensimmäinen ja viimeinen mun perusteellinen remppa. Tarvii sitten aina vaan muuttaa uudempaan kotiin, jos kylppäri tai keittiö näyttävät olevan rempan tarpeessa....

;););)

once again... PMS

aamusta luin Serikan juttua samaisesta asiasta, mutta silloin olin itse vielä onnellisesti PMS-sfäärin ulkopuolella...

Vaan en enää... Veetuttaa niin että melki itkettää... Ja vaikka mä tiiän että nää kaikki fiilikset johtuu pääasiassa PMS:stä, niin se ei nyt ihan hirveesti auta nyt just.

Silloin kun ei ole PMS päällä, niin osaan hyvin ajatella, että silloin PMS:n aikana ei vaan kannata ottaa itseänsä ja tunteitansa niin tosissaan... Mutta odotapa vaan, kun itse PMS on sitten päällä: vaiks kuis järki yrittäis kuiskata mitä, niin olo on tuskaisen kiukkuinen tai masisteleva tai sekä että. Joka tapauksessa itku taitaa tulla tirautettua joka ikinen kuukausi tähän aikaan kun tuntuu että jollain tavalla maailma kaatuu... Tätä fiilistä on vaikea kuvailla ihmiselle, joka ei ole koskaan sitä kokenut... Enhän minä tällä hetkellä varmaan vaikuta maailman järkevimmältä ihmiseltä, jos minun kanssa joutuu olemaan, itselläkin on vähän "hullu" olo. Ihmeellistä, että hormonit saavat tällaista aikaan.

No hyvä juttu tässä on se, että mun PMS tulee kuin kello kaulassa, joten läheiset ovat jo oppineet varautumaan (jopa paremmin kuin minä itse) siihen, että kohta mun maailma taas kaatuu... Nyt rupes vähän hymyilyttämään...:) Hassuahan se on, että mä itse jotenkin unohdan asian joka PMS:n jälkeen, kun taas muut oikeen varautuvat tilanteeseen (laittavat puhelimen kiinni, jne...:))

tsemiä muutkin

remppa on valmis... tavallaan....

paitsi että lattialle valuu vettä lavuaarilaatikoston alta lattialle kun valutan vettä lavuaariin. Ja seinästä on sähkömiehen jäljiltä lohjennut pala. Ja pesukonetta ei oltu kannettu takaisin kylppäriin ja asennettu. Ja kaakelissa on halkeama putkimiehen jäljiltä. Ovi otettu eilen sähkömiehen ja/tai putkimiehen toimesta pois saranoilta mutta ei laitettu sitten takaisin. Putkimiehen jäljiltä myös vastamaalattu suojamaali vaurioitunut. Ja lattia oli niin paskanen, jotta ihan ihmettelin miten se niin paskaseks on tullut yhden päivän aikana ja pelkkien vesihanojen ja sähkökytkinten kytkemisen aikana (remppamies oli siistinyt paikat todella hyvin omien töidensä päätyttyä).

JA MISTÄÄN NÄISTÄ EI OLTU ILMOITETTU REMPPAMIEHELLE TAI MINULLE, JÄTETTY SILLAI VAAN OLEMAAN. V*TTU.

Joten. Voin tarvittaessa suositella hyvää remonttimiestä ja kertoa mitä sähkömies- ja putkimiesfirmaa EI KANNATA KÄYTTÄÄ.

Vanha olo

Joskus kuvittelin, että olen jotenkin jollain tavalla ajantasalla kaikenlaisten nettihärpäkkeiden kanssa.... Vaan nyt on myönnettävä että nykyään oon ihan pihalla, olo on kuin mummolla:)... Tuli tässä viikolla kutsu sekä MySpaceen että Facebookiin... Menin tsiikaan kumpiakin, ja oon ihan sekaisin... Mikä ero niillä on ja miten noita nyt ruvetaan käyttämään sekä pitääkö niitä edes ruveta käyttämään ja mitä iloa niistä mulle ois ja äääääääääääääh?

Oikeaa huolehtimista...

... kerrankin...;) jep, eli nieluviljely tosiaan näytti sellaista että jonkinlainen angiina mua vaivaa... tuli nappikuuri, ja sehän yleensä toimii tässä tapauksessa paremmin kuin hyvin.

Tuli vaan kerran muistettua, että ei pitäis stressata niin kovasti... Pari viime viikkoa olin jotenkin aika alituiseen stressissä, mistä milloinkin, pienestä tai suuresta, vaikka usein tajusikin että nyt ei auta stressi yhtään ja että ei siihen ole edes hirveästi syytä. Stressi sitten helpotti sunnuntaina, ja sillä samalla hetkellä alkoi sitten kuumeilukin... Merkillistä se on joo. Toiset vissiin reagoi stressiin vahvemmin kuin toiset, minä vissiin kuulun siihen vahvemmin reagoivien ryhmään: kun vihdoin stressi helpottaa, kehostakin loppuu tsemppi, ja kaikki tilaisuutta odottaneet pöpöt iskevät. Enivei, tarttis lopettaa ylenpalttien stressailu. Teen sitä kausittain, ja sitten kun teen, niin teen sitä ihan liian intensiivisesti. En oikeen tiiä miten sitä harjoittelis, sitä siis stressailun lopettamista. Mulla ei auta se, että hoen kuinka hyvin mulla kaikki loppujen lopuksi on, se tieto ei jotenkin pääse sen stressin muodostaman panssarin läpi.